Että pitääkin...

.. antaa pirun itsestään nousta ja sitten pistää oma ja toisen mieli mustaksi, päästää peto irti ja huutaa kuuta hirviönä. Ei sillä että täysin syytön toinenkaan olisi, mutta että miksi pitää olla sen sananlaskun mukainen nainen :

#Nainen on sekoitus intiaania, koiraa ja arkeologia. Jos se ei ole sotajalalla, niin se haukkuu tai kaivelee menneitä#

Argh, onhan tuo totta ja huvittavaakin toisinaan - nyt justiinsa kun ei vaan naurata. Kun sitä miettii että millon kasvaa järki ja vastuu itse kunkin päähän, että ei taistele vastaan vaan edes joskus oikeasti yrittäs ja olis niinko ihmiset ikään. Ja kun ei voi syyttää vaan toista, on se vastuu itekin otettava vaikka ei haluaisi - vaikka välillä tahtoisi että kerrankin saisi vapautuksen.

Ja ihan vastaikään kun sai taas yritettyä olla se aikuinen ja hengittää ennenkuin räjähtää, ni ei... sitä taas antoi ennemmin sytyslangan lyhetä ja unohti hengittää. Edelleen siis pitää harjoitella, hokea mantraa ja löytää sisäinen jing-jang sekä feng shui. Että muistaisi olla elämättä pyöreässä huoneessa jossa nurkat on vain omassa päässä.

Ollaan me silti, ehkä/näillä näkymin/oletettavasti, lähdössä viikonlopuksi pois kaupungista. Ehkä se tekee meille hyvää - ottaa etäisyyttä tästä kommuunista ja samoista jutuista, kokeilla jotain uutta eikä aina vaan rassata tietokonetta ja hypätä keittiön ja sohvan väliä. Jos saatas vaikka rauhanpiippu ja valkoinen lippu aikaan menomatkalla, että tulomatkalla ois sitten ees sormet yhdessä - kosketusetäisyydellä....

Ne 7 paljastusta ...

Voihan ihku ja ihanuus - sain jo nyt tunnustuksen Ylvalta blogistani! Kiitos ja kumarrus, sanotaanko näin että sattui oikein sopivaan kulmaan tätä maailmanlaitaa juuri tuona päivänä:)

Tunnustuksen saajan tulee siis laittaa seitsemän tosiasiaa itsestään postaukseen ja lähettää sen jälkeen tunnustus jälleen viidelletoista muulle bloggaajalle. Jälkimmäinen on minulla vielä hakusessa, olenhan ihan uusi bloggaaja mutta hetikun saan tutustuttua jo valitsemiini blogeihin (ja listahan kasvaa koko ajan..) lupaan ja vannon laittavani tunnustuksen etiäpäin :)

Niin ja ne minun seitsemän tunnustusta....

1. Mainitsemani Fitness -ohjaaja (eli Aerobics Instructor and Personal Trainer Certificate) on tähän mennessä virallisesti neljäs, epävirallisesti viides  "ammattitutkintoni" tähän ikään mennessä - jos siis sertifikaatit lasketaan mukaan ammattitutkintoihin... se viides (tai siis aikajanalla ööh..toinen) on melkein valmis, jos vaan tekis näytöt...ja portfolion...Suomessa...joku vuosi...

2. Eli tästä voidaan päätellä että olen ikuinen opiskelija ja itseni etsijä (eli mikä minusta tuleekaan isona?); varsinkin yliopiston puolella, jossa olen aloittanut jälleen uuden ainekokonaisuuden perusopinnot, huolimatta siitä että edellisetkin aineopinnot odottavat yhä jatkamista...

3. Mistä taas voidaan päätellä että minulla on huono keskittymiskyky mikäli aihe on tylsä. Ei auta vaikka kyseessä olisi vain yksi osio joka puuduttaa - se saa motivaation laskemaan sitten koko ainekokonaisuuden suhteen mikä taas siirtää opintoihin osallistumista ja tenttejä hamaan tulevaisuuteen...

4. Mikä ei tarkoita sitä etteikö minulla olisi kuitenkaan kärsivällisyyttä opiskella lainkaan loppuun asti tai etten tuntisi huonoa omaatuntoa siitä että opinnot (tai mikä tahansa muu asia) jäävät kesken tai eivät vain etene aikataulussa. Olen järkeillyt tämän niin että koska elämä ei nyt kuitenkaan ole näistä vapaaehtoisista opinnoista kiinni niin ehtiihän sitä sitten myöhemmin taas tuota motivaatiota kartuttaa. Joskin sitten ruoskin itseäni tasaisesti näistä tekemättömistä asioista...

5. Olen perfektionisti itseni suhteen - mikä on siis ristiriidassa noiden opintomotivaatioiden suhteen. Tai ehkä ei sittenkään, kaipa voin sanoa että en näe järkeä tehdä puolivillaisesti asioita vain siksi että ne pitää tehdä ja jos minua ei kiinnosta. Kadonneen motivaation etsintä juontaa tällä logiikalla siis perfektionismista tehdä ne opinnot sitten kerralla kunnolla.

6. Minulla oli paha addiktio kaikenlaisiin kauneudenhoitotuotteisiin - veskin peilikaappi pursuili erilaisia voiteita, seerumeita ja ihonhoitotuotteita. Sitten iski minimalismi ja nyt mennään kahdella naamarasvalla ja yhdellä silmänympärysvoiteella. Se hyvä puoli minimalismista on että peilikaappiin mahtuu sitten muutakin - saati että matkailu on huomattavasti helpompaa. Liekö tämäkin nyt sitten sitä perfektionismia?

7. Rakastan takkeja...ja laukkuja...katselen kaupassa aina näitä, en niinkään kenkiä tai alusvaatteita kuten naiset (ilmeisesti) yleensä tekevät. Toisaalta muutto maailman toiselle laidalle sai tuossakin aikaan minimalismin - nyttemmin minulla on vain kaksi käsilaukkua (joista toisen osti mies syntymäpäivälahjaksi) ja kolme takkia... aiemmin taisi olla kymmenkunta molempia :) Toisaalta tarvitsen vielä nahkatakin ja yhden käsilaukun, semmoisen vähän pienemmän ja "rokimman"...mutta onneksi vielä mennään näillä mitä on. 

Josta tulikin mieleen ihan muuta asiaa. Mietin tässä, sillä Suomessahan mennään vielä kuitenkin talven kourissa kevättä odotellen, että onko sitä mahdollista saada aikaan kevätväsymys maassa jossa sinällään ei ole talvea? Tai no on täällä talvi, lämpötila menee lähelle nollaa öisin ja päivisin jäädään tuohon +17 ..osissa maata satoi luntakin. Mutta siis aurinkohan täällä on paistanut lähes joka päivä eli valoa on. Silti koko perhe on väsynyt ja tahtoo vain nukkua. Koirakin koisaa enemmän kuin koskaan vaikka ulkona auringossa alkaa olla jo tosi lämmintä. Notta onko se mahdollista - että kevätväsymys ei johdukaan valon lisääntymisestä? 

Mene ja tiedä sitten. Itse totesin vain että pitäisi pitä suu kiinni näistä edistysaskeleista koiran kanssa, taas mennään nimittäin yhdellä yöulkoilulla vaikka pitkän aikaa oltiin jo siinä uskossa että saadaankin nukkua koko yö aamuun asti ilman että rinsessa herättää jalat ristissä pyytämään ulos. Nyt on siis rouva maailmanmatkaaja noussut tukka pystyssä puoli kahdelta parina yönä viemään unisen koiranpennun pihalle, kun mies kääntää  kylkeä ja jatkaa nukkumista. Siksi tuo kevätväsymys pohdituttaa - kun ennen mies nousi ja mie jäin peiton alle. Joskaan en nukkunut - kun mies pistää aina täyden valaistuksen huoneeseen mennen tullen minun kompuroidessa samassa tilanteessa pilkkopimeässä. Mikälie Batman-näkö sitten apuna minulla?

Eli aika väsynyttä porukkaa täällä tänään - eilen leivottiin taas suklaakakkua, sitä herkullista juuri. Ennenkuin otettiin muutaman tunnin tirsat ja herättiin alkuillasta puolipökerryksissä.

Tänään ajattelin viimein paneutua yliopiston luentoihin - katselin ja tulostelin jo materiaalitkin valmiiksi ja suunnitelmissa olisi sitten tutustua vielä tällä viikolla Yhdysvaltojen suurlähetystön kirjastoon jotta saisi vaikka lähdeaineistoa tuohon positiopaperiin (lue: pitkä essee valitusta aiheesta...ohjeistus tuo pahasti mieleen ammattirkokeakoulun opinnäytetyön..voi itku :S ). Jos ottaa tuon seikkailuna niin ei tunnu niin ahdistavalta...

Koska sitten voi hyvällä omalla tunnolla - jos vain suunnitelmat pitävät eikä mitään maata mullistavaa tapahdu - suunnata viikonlopuksi pois kaupungista katsomaan oikein kunnolla tuota vuorijonoa tuossa nurkalla... ;)

Keskiviikko on aina keskellä viikkoa ja viikko siis taipumassa paremmalle puolelle. Ihanaa keskiviikkoa siis lukijalle! :)

Ihana Suklaakakku!

Tämä ohje on Kinuskikissalta (www.kinuskikissa.fi) ja käytössä lähes viikoittain meidän perheessä. Suklaan määrä meillä vaihtelee kun ei ole tuota vaakaa käytössä, joten arvioidusti  - ja suklaanhimon mukaan - olen laittanut tuota suklaata. Ainoa ongelma, jos suklaata laittaa ihan valtoimenaan, on että suklaan sulaessa taikinasta tulee löysempää ja sen kypsyminen kestää pidempään - jopa tunnin! Eli kuten Kinuskikissa huomauttaa, kakun kypsyys on syytä tarkistaa hammastikulla!
Muutaman kerran olen onnistunut tekemään tästä kakusta enemmänkin puddingia tai se on jäänyt osittain raa'aksi (tarkistuksista huolimatta). Joten kuten vanha sananlasku sanoo "ahneella on...":D  Jahka taas teen tuon kakun, otan sitten kuvan tähän mukaan :)

80 g tummaa suklaata

2 ½ dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

2 rkl kaakaojauhetta

175 g voita tai margariinia

2 dl sokeria

2 munaa

1 dl kermaa

Rouhi suklaa esim. leipäveitsellä tai tehosekoittimessa. Yhdistä kuivat aineet keskenään. Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa munat joukkoon yksitellen. Lisää kuivat aineet muutamassa erässä vuorotellen kerman kanssa. Sekoita joukkoon lopuksi suklaarouhe.

Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan (tilavuus 1 ½ l). Paista 175 asteessa 35-40 min. Suojaa foliolla, kun pinta on saanut hieman väriä. Huom: testaa kakun kypsyys esimerkiksi cocktail-tikulla. Joillakin paistoaika on ollut pidempikin.

Kuvan kakku tehty eilen ja se jäi epähuomiossa keittiön pöydälle yöksi (peitettynä). Onneksi täällä ei ole nyt lämmintä eli ei pahemmin kärsinyt mutta valelin kaiken varalta het aamusta tilkalla appelsiinimehua. Siksi tuo kultainen sävy kakun pinnalla. Kakku jäi myös hieman kosteaksi joten siitä syystä osa pohjasta tarttui kumotessa tuohon vahapaperiin. Hyvää on silti! :) NAM!

No kylläpä taas ahistaa...

Ei pitäs ahistaa, oli sen verran ihana viikonloppu. Tai ainakin tuo lauantai kun käytiin melkein (!!) tapana olevasti hieronnassa ja kasvohoidossa (jälkimmäinen siis naispuoliselle vaan). Taidettiin vihdoin löytää semmoinen paikka johon kannattaa rahat ja aika laittaa, osasivat kyllä niin makoisasti hieroa kaikki lihakset ja naamakin sai semmoisen vatkauksen että johan posket rusotti. Kuulema suorastaan hehkuin käsittelyn jäljiltä ja mies siinä sitten ajatteli ääneen että jos vaikka jonkun vuoden harrastaa tasaiseen noita hoitoja niin sitähän näyttää sitten viisi vuotta nuoremmalta... eikä puhunut itestään. ARGH! Että onko sitä sitten rupsahtanut jo tähän ikään niin että pitäs näyttää sen viisi vuotta nuoremmalta? Mutta onneksi ahistus ei ehtinyt kasvaa kun tuonkin pyyhkäisi sitten jäätelöannos mielestä.

Yritetään nimittäin tehdä yhdessäkin jotain. Mies menee melkolailla töiden ja harrasteiden kanssa - puuhaa muiden "äijien" kanssa noita painoja punnertaa sillon kun eivät pelaa sulista tai häviä töiden perässä portista ulos. Pidemmän päälle se vähän ahistaa näin "kotirouvana". Eipä sillä, ollaanhan me sitten tietenkin yhteisesti sohvaperunoita iltaisin elokuvien äärellä ja hoidetaan ostokset yhdessä sulassa sovussa. Mutta jotenkin se ei vaan riitä...tulee semmoinen olo että sitä on jotenkin eriytymässä toisesta ja tarvitaan  niitä "meidän" juttuja eikä vaan "minun". Liekö tuo hanimuuni sitten menossa ohi, kun tuolta tuntuu?

Ainahan se balanssi pitää kuitenkin olla. Ei aina ole kivaa ja ihanaa. Ja yleensä meillä ärräillään sitten typeristä jutuista. Niinkuin sitten eilen - että kun mies halusi pelata tietokonepeliä ja mie en sitten ihan jaksanut hakata nappuloita jatkuvalla syötöllä, kun en nyt ihan jaksa noita tietokonepelejä rassata kuitenkaan tuntitolkulla. Ja sitten piti ottaa aikalisää kun kävi ahistaan..

- että minkä takia se hammastahnatuubi pitää jättää aukinaisena tuohon lavuaarin reunalle
- ja että minkä takia ei vessapaperirullaa voi vaihtaa kun paperi loppuu
- ja että onko se niin vaikeaa hoitaa ihan itse omat vitamiinit ja lääkkeet ajallaan
- ja jos etsii sen kätösen ihan itse ja laittaa ne omat vaatteet sitten naulakkoon eikä levittele pitkin ja poikin
- kun sitten pitää huutaa koiralle kun se reuhoo niiden sukkien ja takkien kanssa pitkin ja poikin
- niin että onko tässä nyt äitinä sitten kaikille....

mutta enpähän sanonut ääneen... että kun ahisti - että kuinka osaakin olla! Kunhan jupisin sitten omissa oloissani ja korjasin paitaa johon koira on naskalihampaillaan jättänyt jäljet vetämällä langat ties miten solmulle. Ja sekin ahisti. Ja kun olin aikani sitä sitten siellä räpeltänyt ja hengitellyt, niin sittenhän tuo ahistus taas helpotti. Sen verran kait sitä on oppinut ettei vallan heti ala rähistä vaikka ahistaa vaan että ottaa sitä aikaa hengittää ja sitten nätisti sanoo. Ettei tule turhaa ärräilyä kun ne on kuitenkin asioita vaan. Mutta on se vaan kumma, miten pitääkin sitten ahistaa..

Mutta sainpahan ainakin revittyä itsestäni taas muutaman opiskelujutun ja tehtyä yhden virallisen "tentin" joten nyt voin sitten ainakin sanoa olevani ihan sertifioitu Fitness ohjaaja(kin). Saapahan sitten ainakin näytettyä että jotain on opittukin eikä oltua vaan koiran puruluu :) Nyt sitten pystyy taas keskittymään kahteen muuhun "titteliin"..ihan vaan aikansa kuluksi...ettei ahista.

Kun vaikka joskus on kai tervettä olla pipo kireällä niin sekin alkaa ahistamaan, että minkä takia pitääkin kiristellä hampaita ja rassata hermoja ihan jonniin joutavien takia. Kun pitäs kuitenkin olla aikuinen - vaikka sekin joskus ahistaa. Onneksi sentään tänään on lämpimämpi päivä, eikä ahista niin paljon... joten taidan ottaa nyt sitten tapojeni mukaisesti palan suklaata ...ettei vaan ahista ihan heti :D

Niin siis se meidän rinsessa...

Se rinsessa joka on syönyt minun kädet pienillä naskaleillaan verille "ihan vaan vahingossa" ja repii kaikki paperit tuhannen päreiksi jos vaan kiinni saa, riehuu  ja riekkuu pitkin ja poikin jonkun kenkä suussa vain vaihtaakseen sen uuteen leluun joka saa taas kyytiä.. Se on meidän rinsessa.

Se rinsessa joka kylmänä joulukuun yönä, viikkoa ennen jouluaattoa vaelsi hädissään Kathmandun kadulla mieheni auton eteen. Ja vaikka justiinsa oltiin puhuttu, että vaikka miten haluttas koira ottaa, niin parempi ettei justiinsa nyt - niin minkäs teet, neiti oli valintansa tehnyt ja miehen sydän suli. Koppasi pienen rääpäleen takakontiin ja toi kotio jossa mie sitten ruokin ja pistin poloisen nukkumaan kuvassa näkyvään pahvilaatikkoon... (ko. pahvilaatikko on nykyisin aivan liian pieni ja enemmän tai vähemmän "päreinä" rinsessan leikkien jäljiltä).

Tässä kuvassa rinsessa oli jo saanut lihaa luiden päälle muutama viikko saapumisen jälkeen, mutta saapuessaan oli oikea "riepupetteri" kirppuineen peleineen. Seuraavana päivänä vietiin eläinlääkärille, oli rinsessalla painoa poloiset 1,5 kg - mahtui puolikkaaseeen kylpyvatiin kyyhöttämään. Lääkäri päätteli että neiti oli justiinsa ehkä 8 viikkoa vanha eli juuri emon vieroittama, aliravittu kuten kaikki katukoirat ja niin sekarotuinen kuin vaan olla ja voi. Myöhemmin olemme päätelleet että rinsessa on labradorinnoutajan ja terrierin rakkauden hedelmä näön ja luonteen puolesta - mene ja tiedä sitten mimmoinen riähkä tästä vielä kasvaa.

Vaan on fiksu tämä rinsessa ollut aina - semmoinen "katufiksu". Ei niinkään ymmärtänyt aluksi ihmisen puhetta, ei yhtään, mutta jotenkin itse keksi alle kahteen viikkoon että sisälle ei pissitä vaan pyydetään ulos ja että kaikki talon portaat mennään alas ja ylös ihan ite (vaikka "mamma" ja "daddy" kyllä ennemmin tahtos kantaa). Ja että ruokakuppi on hyvä juttu vaikka varikset aina varastaakin ruoan jos sitä ei piilota (eli nakinpalat yms. jemmataan sitten pieniin kuoppiin ja nurkkiin ihan vaan kaiken varalta - ja että "mamma" sitten kaivelee ne siivotessaan sieltä sohvatyynyjen välistä..). Ja että oma peti on oikeasti ihan oma jossa saa olla rauhassa ja jossa voi riehua ihan miten vaan. Ja että autossa pääsee etupenkille "mamman" syliin ja voi jutella koko matkan omien ihmisten kanssa.

Niin ja tämä meidän risessa tosiaan juttelee. Pitää elämää enemmän kuin aiemmat koiratuttavuudet ja kieli on lähempänä kissoja kuin koiria. Mutta väliäkö tuolla, kyllä maailmaan ääntä mahtuu ja mikäs siinä kun juttu luistaa - vaikka keskellä yötä :) Onneksi nykyään tuo nukkuminen on jo vahva 7 tuntia yössä joten saadaan nukuttua mekin käämittömät ja päreettömät illan päätteeksi ihan kunnolla.

Ja mie puhun rinsessalle suomea..tai enemmänkin savoa. Ehkä se on vaan niin että suomenkieli on yksi tehokkaimmista ja värikkäimmistä komennuskielistä - oli se sitten koira tai ihminen jota komentaa ;) Ei se usko kun sanotaan että "NO"..mutta kun tiuskaisee että "EI" ja joskus vähän korahtaa niitä ärräily-sanoja niin neiti kattoo pää kallellaan ja korvat pystyssä että juu-juu "mamma" enhän mie nyt purekaan... ja sitten nauraa koirannaurua päälle, heilauttaa häntäänsä ja hyökkää lahkeeseen kiinni :)

Kuukautta myöhemmin rinsessa the täystuho painaa nyt reilut 5 kg ja juoksuttaa "mammaa" sitten ihan kunnolla ja riehuu ihan niinko ennennii:) Tuleepahan tuota hyötyliikuntaa harjoitettua ihan aamusta asti portaita ravatessa ylös ja alas ja päreitä sekä varapäreitä kulutettua kun rinsessalta lähtee mopo käpälästä. Ja sitten menee hermo ja päre sekä "mammalta" että "daddyltä"... ja lopulta kaikki mököttää omissa nurkissaan.

Että on se rinsessa vaan niin ihana kuitenkin vaikka välillä lähteekin järki meiltä ihmisiltä. Joskin täytyy myöntää että en malta odottaa sitä päivää kun rinsessa oppii sanan "EI" ilman kymmenettä toistoa ja "Ei Pure" on ymmärryksessä heti, lähes selkäytimessä - ja että rinsessa on rauhallinen, luotettava ja tasapainoinen aikuinen koira. Vaikka epäilenkin että tuota on turha odottaa.... se kun taas nauraa tuolta viltiltään lattialta koirannaurua päin naamaa ennenko kääntää kylkensä ja ottaa pienet päikkärit - että taas jaksaa....

Ja mie huokaisen helpotuksesta hetkeksi ....

Kultturellista eroa

Kyl maar se on niin että vaikka sitä aattelee samanikäisten (noh, about samanikäisten) olevan suht samanlaisia missä sitten ikinä onkaan, niin eihän se niinkään ihan ole. Toisaalta taas sukupuolten eroavaisuudet kulttuurillisesti eivät taidakaan olla niin kamalan suuria ;)

Meillä oli eilen kaveribileet - jos niitä nyt tässä iässä semmoiseksi voi kutsua. Miehen kaverit vaimoineen tuli meille "pelaileen ja syömään" - enemmän se sitten oli "pelailua ja viiniä"...miekin sitten otin jopa yhden lasillisen valkkaria (edelleenkään ei ole erityisen maittavaa) ja pienen siemaisun punkkua (sama laulu tästäkin) ihan vaan seuran vuoksi, joskin tuntui, että tikanheiton ja tietokonepelien keskellä pulloja näytti tyhjenevän sitten enemmänkin - kunnon suomimallia a la Nepal toimittajina nepalilaiset.

Siinä missä miehet sitten harjoittivat tuota ruumiinkulttuuria edellämainituilla tavoilla (tämä on sitä kansainvälistä yhteneväistä kulttuuria ;)), me naiset sitten istuimme sohvalla tutustuen toisiimme. Tämä oli vasta toinen kerta meille naisille kun oltiin porukalla jossain joten pientä hakemistahan se jutunjuureen pääsy oli - mitä nyt juoruttiin perhe-elämästä ja työstä, ja tietenkin yhden perheen pieni miehenalku aiheutti puhetta sitten enemmän. Sitä että mimmoista on kun on ensimmäinen lapsi ja miten toisaalla ei sitten niitä lapsia haluta lainkaan.  Pakenin välillä tuota hurlumheitä ja kansainvälistä sekamelskaa sitten koiran kanssa pihalle ja keittiöön kokkaamaan.

Näissä kokoontumisissa sitä huomaa miten pitäisi aina osata tuota paikallista kieltä - kyllähän vieraat englantia puhuvat sujuvastikin mutta enemmän tykkäävät sitten omalla kielellään höpötellä ja kun ovat nepalilaisia niin juttua piisaa sitten tauotta tuntitolkulla. Ja vaikka sanan sieltä ja toisen täältä ymmärtääkin ja jonkin verran voi päätellä, on sitä auttamattomasti ulkona kaikista jutuista. Ja olenhan mie yrittänyt tuota kieltä oppia, vaan kun on semmoinen kielitieteen ihme tämä kieli etten kyllä tiedä miten tuon ikinä oppii - ei ainakaan itsenäisesti :S Mutta ainakin toinen vaimoista jo lupautui opettamaan kieltä - se jolla on se vauva - eli oisiko nyt sitten ihan tuosta aikuisesta seurasta puutetta ? :)

Suomityylillä myös ruokaa oli varattu enemmänkin, vaan vieraat sitten olivatkin vähäruokaisia eikä hampurilaisia ja broiskun siipiä uponnutkaan sitten miehen laskelmien mukaan - nyt ei sitten tarvitse miettiä että "Mitä tänään syötäisiin" ;) Mikä sinällään on aina hyvä asia rantun miehen ja helposti ruokalistaan kyllästyvän naisen taloudessa! On se vaan kumma miten pitää yrittää aina "keksiä" jotain uutta ruokaa kun alkaa se sama lista ahdistamaan eivätkä ihan kaikki paikalliset sapuskat ole omaan mieleen vaikka kuinka on yrittänyt.

Ja niin, niistä eroavaisuuksista. Nepalilaiset ovat aikalailla suorasukaista porukkaa - jopa enemmän kuin suomalaiset. Hei, itsestä tuntuu joskus että suomalaisetkin, alkukankeudesta päästyään, ovat melkoisen roisia porukkaa. Se joka on erimieltä - saa olla erimieltä ;) Mutt siis näistä alkuasukkaista; välistä tuntuu että siinä ei paljon mietitä toisen tunteita eikä tilannetta kun paukastaan sanoa suoraan, pilaillaan toisen kustannuksella aika karustikin ja ollaan muutenkin enemmän avoimia asioista kuin mihin itse olen tottunut. Toisaalta taas suomityylin vitsit, sarkasmi ja tietynlainen hyväntahtoinen vinoilu ei mene nepalilaisille jakeluun - saati että menet ja vihjaat jotain?! Siinä saa vastaansa vain suuria hämmentyneitä katseita ja tilanne muuttuu vaivaantuneeksi. Ja jos erehdyt mainitsemaan että "kun te nyt olette vieraana meillä.." otetaan se lähes loukkauksena kun nyt tässä ollaan "ystäviä" samantien ... Siinä sitä sitten onkin sumplaamista kun on tottunut että vieraat ei tiskaa eikä kokkaa ja ystäviä ei heti olla kaikkien kanssa tuosta vaan. Eli turha odottaa semmoista meininkiä kuin suomalaisilla on, notta ollaan vieraskoreita ja tutustutaan vähän kerrassaan - täällä ollaan samantien yhtä perhettä! Tuossa onkin sitten työsarkaa hieman sulkeutuneemmalle suominaiselle tottua paikalliseen tapaan olla ja elellä.

Mutta eiköhän tästä taas selvitä - onneksi ei tarvitse kuitenkaan *selvitä* eilisistä viineistä ;) Pientä sopeutumista ja viilaamistahan tämä on, yhteisen kielen ja ymmärryksen löytämistä ja tutustumista - saati tuon huumorintajun tajuamista. Ei se aina vaan niin helppoa ole ja välistä saa olla kieli keskellä suuta ja miettiä mielessään että "ehkä tuota ei nyt tarkoitettu tähän suuntaan kuitenkaan loukkaukseski..." Mene ja tiedä - vain kokemalla oppii ja jos menee syteen ja saveen niin sitten mietitään uudelleen.

Uudenvuoden aloitus...

On se vaan semmoinen juttu että jos sitä uutta elämää ei aloita syksyllä, sen aloittaa näin Tammikuussa. Joskaan viime aikoina elämä ei ole alkanut kumpanakaan - enemmänkin keskellä kevättä, kun vielä ilma on hyinen mutta aurinko antaa jo aavistuksen lämmöstä...

Pari vuotta sitten suunnittelin näihin aikoihin tehokkaasti irtiottoa Suomen keväästä kohti Euroopan maisemia ihan yksikseni - seuraavana vuonna olinkin jo pakannut laukkuni jättääkseni kotomaan ja suunnatakseni kauaksi Aasiaan oman rakkaan luo..ja tänä keväänä ollaan sitten kukonaskel taas lähempänä Eurooppaa, mutta silti kovin kaukana - ainakin äiteen mielestä ;)

Nepalissa on talvi - tammikuu on "kylmä" vaikka näin suomalaisena ei pitäisi vinkua lainkaan näistä parin asteen aamuista jotka lämpenevät keväiseen pariinkymmeneen jos hyvin käy. Mutta silti sitä vinkuu kun on niin kylmä! Välihousut, villasukat, useampi paita, huppari etc. samaanaikaan päällä - joskus iltaisin myös unohtuvat täkin alla päälle... no eikait siinä, se karasee! Onneksi hommattiin tuo patteri tuonne makariin että ei nyt ihan huurussa olla aamusella. Ja niin, täällähän ei talot ole sitten suomimallilla rakennettu vaan hohkavat kylmyyttä kiviseinineen - tai ainakin tämä talo :S

Ja jotta nyt päästään kunnolla tunnelmaan niin vesivajetta taas kerran kärvistellään - kun monsuunit loppuu syksyllä alkaa vedestä tulla pula kun joet ja kaivot ehtyy. Nyt sitten säännöstellään samaan tahtiin kuin valtio säännöstelee sähköä - joskin tuota jälkimmäistä ollaan sitten opeteltu lukemaan kalenterista jo aikaa sitten. Kyllä se kummasti tuo 11 tuntia päivässä ilman sähköä menee kun on generaattorit ja invertterit paikkaamassa pahinta vajetta. Tahti sitten tihenee kevään edetessä joten kerrankin sitä oikein odottaa että sateet tulisivat! Kumma homma miten näkökulmat muuttuu - se mikä ennen harmitti oisi nyt tervetullutta!

Vaan ei piä valittaa - helepompaa tämä on kuin aikoinaan isovanhemmilla ja sitä iäkkäämmällä sukupolvella oli, onpahan aikaa oikeasti miettiä mikä on tärkeää ja mikä ei - ja mitä ilman tulee kummasti toimeen - joskin tuo kylmä vesi raanoista pistää nokan kippuraan ja kaihomielen päälle muistellessa jatkuvaa kuuman veden saatavuutta kotomaassa, kun sais joskus vaan seistä kuumassa (ei haaleassa) suihkussa välittämättä siitä kuinka paljon vettä kuluu... Ei oo heleppoo ei ;)

Notta alotetaas tää bloggaaminen sitten vaikka näistä lähtökohdista - takana 5 kuukautta Nepalia ja edessä vielä enemmän, joten koskaan ei tiedä mihin tässä vielä joutuu. Eli pakataas reppuun taas asenne kohilleen ja suunta kohti uutta vuotta!