No kylläpä taas ahistaa...

Ei pitäs ahistaa, oli sen verran ihana viikonloppu. Tai ainakin tuo lauantai kun käytiin melkein (!!) tapana olevasti hieronnassa ja kasvohoidossa (jälkimmäinen siis naispuoliselle vaan). Taidettiin vihdoin löytää semmoinen paikka johon kannattaa rahat ja aika laittaa, osasivat kyllä niin makoisasti hieroa kaikki lihakset ja naamakin sai semmoisen vatkauksen että johan posket rusotti. Kuulema suorastaan hehkuin käsittelyn jäljiltä ja mies siinä sitten ajatteli ääneen että jos vaikka jonkun vuoden harrastaa tasaiseen noita hoitoja niin sitähän näyttää sitten viisi vuotta nuoremmalta... eikä puhunut itestään. ARGH! Että onko sitä sitten rupsahtanut jo tähän ikään niin että pitäs näyttää sen viisi vuotta nuoremmalta? Mutta onneksi ahistus ei ehtinyt kasvaa kun tuonkin pyyhkäisi sitten jäätelöannos mielestä.

Yritetään nimittäin tehdä yhdessäkin jotain. Mies menee melkolailla töiden ja harrasteiden kanssa - puuhaa muiden "äijien" kanssa noita painoja punnertaa sillon kun eivät pelaa sulista tai häviä töiden perässä portista ulos. Pidemmän päälle se vähän ahistaa näin "kotirouvana". Eipä sillä, ollaanhan me sitten tietenkin yhteisesti sohvaperunoita iltaisin elokuvien äärellä ja hoidetaan ostokset yhdessä sulassa sovussa. Mutta jotenkin se ei vaan riitä...tulee semmoinen olo että sitä on jotenkin eriytymässä toisesta ja tarvitaan  niitä "meidän" juttuja eikä vaan "minun". Liekö tuo hanimuuni sitten menossa ohi, kun tuolta tuntuu?

Ainahan se balanssi pitää kuitenkin olla. Ei aina ole kivaa ja ihanaa. Ja yleensä meillä ärräillään sitten typeristä jutuista. Niinkuin sitten eilen - että kun mies halusi pelata tietokonepeliä ja mie en sitten ihan jaksanut hakata nappuloita jatkuvalla syötöllä, kun en nyt ihan jaksa noita tietokonepelejä rassata kuitenkaan tuntitolkulla. Ja sitten piti ottaa aikalisää kun kävi ahistaan..

- että minkä takia se hammastahnatuubi pitää jättää aukinaisena tuohon lavuaarin reunalle
- ja että minkä takia ei vessapaperirullaa voi vaihtaa kun paperi loppuu
- ja että onko se niin vaikeaa hoitaa ihan itse omat vitamiinit ja lääkkeet ajallaan
- ja jos etsii sen kätösen ihan itse ja laittaa ne omat vaatteet sitten naulakkoon eikä levittele pitkin ja poikin
- kun sitten pitää huutaa koiralle kun se reuhoo niiden sukkien ja takkien kanssa pitkin ja poikin
- niin että onko tässä nyt äitinä sitten kaikille....

mutta enpähän sanonut ääneen... että kun ahisti - että kuinka osaakin olla! Kunhan jupisin sitten omissa oloissani ja korjasin paitaa johon koira on naskalihampaillaan jättänyt jäljet vetämällä langat ties miten solmulle. Ja sekin ahisti. Ja kun olin aikani sitä sitten siellä räpeltänyt ja hengitellyt, niin sittenhän tuo ahistus taas helpotti. Sen verran kait sitä on oppinut ettei vallan heti ala rähistä vaikka ahistaa vaan että ottaa sitä aikaa hengittää ja sitten nätisti sanoo. Ettei tule turhaa ärräilyä kun ne on kuitenkin asioita vaan. Mutta on se vaan kumma, miten pitääkin sitten ahistaa..

Mutta sainpahan ainakin revittyä itsestäni taas muutaman opiskelujutun ja tehtyä yhden virallisen "tentin" joten nyt voin sitten ainakin sanoa olevani ihan sertifioitu Fitness ohjaaja(kin). Saapahan sitten ainakin näytettyä että jotain on opittukin eikä oltua vaan koiran puruluu :) Nyt sitten pystyy taas keskittymään kahteen muuhun "titteliin"..ihan vaan aikansa kuluksi...ettei ahista.

Kun vaikka joskus on kai tervettä olla pipo kireällä niin sekin alkaa ahistamaan, että minkä takia pitääkin kiristellä hampaita ja rassata hermoja ihan jonniin joutavien takia. Kun pitäs kuitenkin olla aikuinen - vaikka sekin joskus ahistaa. Onneksi sentään tänään on lämpimämpi päivä, eikä ahista niin paljon... joten taidan ottaa nyt sitten tapojeni mukaisesti palan suklaata ...ettei vaan ahista ihan heti :D