Meillä ukkostaa jo toista päivää. Heräsin toissayönä siihen että paukahti ja kovaa ulkona ja rinsessa heräsi vartioimaan haukkumalla. Siinä sitten tukka pystyssä ja silmät ummessa hiippailin koiraa kohti pimeässä ja yritin hyssytellä ettei tässä nyt mitään hätää ole. Tämä oli nimittäin rinsessan ensimmäinen kokemus ukkosesta koko elämänsä aikana. Tänään luin sitten lehdestä että mikä oli kun paukahti - oli sitten ukkonen iskenyt kaupungilla ikivanhaan temppeliin ja jyrännyt siihen neljä kunnon reikää niin että nyt sitten ihmetellään että mitä tapahtuu - mureneeko temppeli itsekseen vai pitäskö korjata?
Minullahan on ukkosia takana useampi mutten silti ole päässyt sen kanssa millään lailla sinuiksi. Eli joo, edelleen inhoan öisiä ukkosia, heräämistä salamointiin ja jyrinään ja päivisinkin pakenen sohvan perimmäiseen nurkkaan ja pistän verhot kiinni, vedän kaikki vempaimet sähköpistokkeista ja suljen ikkunat - aivan niinkuin jossain infomainoksessa joskus kehotettiin. Mielelläni myös neuvon muita näistä ukkosen vaaroista lapsuuden ja nuoruuden kauhutarinoiden innoittamana. Niinpä niin, ei taida enää kovin paljoa noita ukkosia sisälle oikeasti tulla? Ei voi silti mitään - kun asuu täällä jossa ei tunneta ukkosenjohdattimia ja muutenkin sähköistys on miten sattuu niin välistä vähän jännittää myrskyjen aikana...
Mutta on helppo olla rohkea kun on pienempi joka pelkää. Kummasti sitä kokoaan itsensä ja yrittää saada toisen rauhottumaan - olemalla isompi ja vanhempi (kaikissa merkityksissä) saa itselleen rohkeutta edes hipun verran kohdata semmoisetkin asiat jotka itseä hirvittää.
Vaikka aikamoisia jänishousuja me rinsessan kanssa ollaan öisillä pisuretkillä. Hänellä kun on tapana sitten pelotella minua pysähtymällä tuijottamaan jotain pimeää nurkkaa muristen niskakarvat pystyssä tai sitten menee nenä ekana nurkalle tuijottamaan takapihaa ja alkaa raivokkaasti haukkua. Siinä sitten "mamman" tossut alkaa liikkua tehokkaasti ulko-ovea ja sen takana lämpimänä valaistua turvaa kun ääni kimeänä jännityksestä huutelen rinsessaa seuraamaan. Että ollaan siinä rohkeita kun rinsessa lietsoo "mamman" mielikuvituksen hurjaan laukkaan ....
Vaan olen minä ollut rohkea muutenkin - rohkeasti kävin taistoon "talven" paljastamaa kuivaa nurmikkoa pelastamaan, jota valitettavasti rinsessan yölliset ja päivälliset pisuretket ovat jonkin verran kärventäneet, eikä tuota pihaa ole taidettu nurmikon osalta hoitaa vuosiin, sen verran heikolla tolalla on tuo laikukas ja surullisen näköinen ruskeaksi virunut matto. Innolla olen parina iltapäivänä, auringon käännyttyä enemmän syrjälleen kastellut tuota pihaa joko letkulla tai sitten ihan manuaalisesti sankosta pienemmällä lipolla vettä annellen (joo, sanotaanko näin että tuo kehittää sitä kärsivällisyyttä). Itselleni todistelen että kyllä se *vähäsen* paremmalta näyttää nyt...
Ja nyt sitä vettä viimein tosiaan tulee sitten taivahan täydeltä niin ei tarvitse sitä hommaa itse tehdä. Jos vaan keksis vielä että miten tuon rusketuksen sais nurmesta pois ilman kokonaan uuden laittamista -siinä vois mennä nimittäin tässä kommuunissa sormi suuhun noin alkuunsa. Eipä sillä, mies ihmettelee että mitä mie sen nurmen kanssa riehun ja saapastelen idästä länteen ja pohjosesta etelään kun ei sen niin ole väliä. Höh, vai ei ole väliä?! No onhan sillä väliä! Mie tykkään tuosta puutarhanhoidosta vaikken olekaan mikään pro siinä. Ajattelin että tänä keväänä nyt laitan sitten tosissaan ne salaatit ja muut kasvamaan miehen valmistuttamiin laatikoihin kun syksyllä sato jäi vähän surulliseksi (välistä unohtu kastelu, välistä oli vähän turhan kylmä öisin etc. eli oli vielä kehittelyasteella). Sen kun keksis vielä että miten tänne sais sitä kotimaan mehevää mustaa multaa ikuisen savimaan tilalle?! Siinä kasvas jo tomaatti jos toinenkin ;)
Että rohkeasti ollaan nyt rohkeita ainakin muutamalla saralla - giddiyap!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti