Sadepäivän ruokaa...

Kumma miten sadepäivinä sitä alkaa tekemään mieli leipoa ja muutenkin huseerata täällä kotona enemmän kuin aiemmin - liekö se sitten joku alitajuntainen "syy" että kun nyt et pääse ulos tekemään mitään niin...  - Eipä sillä, ei tuolla pihassa ole kamalasti asiat edenneet joka tapauksessa, voikukat rehottaa kohta viidakkomaiseksi kasvavan ruohon yllä kuin pienet auringot ja naapurin kissa käy loikkimassa välillä edes takas - ihan vaan kiusallaan.

Mutta jokaelitapauksessa, päätin sitten että on aika kehitellä jotain "hyvää" ja "helppoa" päivän kuluksi. Kaapissa lojotti toissapäiväinen pastakastike (jauhelihasta) eikä enää jaksanut alkaa vääntämään samaa settiä hieman uudella pastamuodolla, JOTEN...päädyin kokeilemaan josko tekisin sitten piirakan tuosta jauhelihamössöstä. Mössöstä sinällään, koska meillä tykätään että pastakastikkeen tulee olla tosi paksua. Ja koska mies (siis tuosta piirakasta puheenollen) on jo pidemmän aikaa haikaillut tietyn piirakkakaupan kohdalla mumisten "olen kuullut että nämä piirakat oisi tosi hyviä"...vinkki otettu vastaan, rouva perfecto siis tarttuu toimeen.

SADEPÄIVÄN JAUHELIHAPIIRAKKA (tehty isoon irtopohjavuokaan)

Pohja:
125 g voita
3 dl jauhoja
1 dl kylmää vettä

Täyte:
n. 5 dl tuhtia jauhelihakastiketta (bolognese tms vastaava joka on jäänyt yli, huomaa että on hyvä jos kastike on melkoisen tanakkaa)
1 iso sipuli
1/2 punainen paprika
(sekä muita haluamiasi kasviksia ja vihanneksia..ihan maun mukaan)

Päälle:
1/2 dl maitoa
1 muna
suolaa, pippuria, paprikajauhetta sekä maun mukaan erilaisia mausteita (chili, basilika..)
reilusti juustoraastetta

Lämmitä uuni 200 asteeseen.
Voitele piirakkavuoan pohja ja reunat valmiiksi. Itse käytin pyöreää irtopohjavuokaa.

Tee ensin pohja; yhdistä kylmä voi (margariini) ja jauhot murumaiseksi seokseksi, lisää kylmä vesi ja purista nopeasti taikinapalloksi. Painele taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.
Laita vuoka taikinoineen uuniin n. 10 minuutiksi. Tänä aikana viipaloi sipuli ja paprika (sekä muut kasvikset joita haluat laittaa, esim. sienet), raasta juusto ja tee munamaito valmiiksi.

Nosta vuoka uunista, anna hetki jäähtyä ja levitä päälle ensin pastakastike (huom! on tärkeää että kastike ei ole turhan juoksevaa sillä pohja voi vettyä), sipulit ja paprikat. Sekoita munamaitoon osa juustoraasteesta, kaada varoen piirakan päälle tasaisesti ja ripottele loppu juustoraaste kaiken kruunuksi.
Hurauta uuniin n. 30 - 45 minuuttia (kunnes on kunnolla hyytynyt ja pinta saanut kauniin kullanruskean värin). Anna jäähtyä hieman ennenkuin leikkaat.

Itse käytin mm. munamaitoon tupla-annoksen koska vuoassa oli reunaa reilusti.

Harmi vaan etten itse pääse tätä tänään syömään - täytyy olla "kuivalla terveyslinjalla" huomiseen terveystarkastukseen... :/ ...grrrrr......

Kauralastut

Yksi ilta tuli ihan kaamea makean hinku eikä kaapista löytynyt mitään hyvää syötävää. Voita ei ollut että olisin leiponut suklaakakkua (ilman suklaata, ainoastaan kaakaon voimin) joten eikun kaivelemaan taas vanhoja leivontaohjeita josko löytyisi jotain hyvää. Ja löytyihän sitä, nuo ah niin ihanan nopeat ja ihanan makeat kauralastut joissa on käytetty öljyä margariinin tilalla - Voilá!!

Kauralastut

3/4 dl öljyä
2 dl kaurahiutaleita
1 muna
1 dl sokeria
2 rkl jauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria (tai kuten minä, roiskaus vaniljaesanssia)

Sekoita kaikki ihanasti keskenään mössöksi, ota teelusikalla nokareita leivinpaperille reiluin välein ja paista 175 asteessa n. 8 minuuttia / pelti.

Mies sanoo että näitä ei saa tehdä koko ajan kun ovat aivan liian hyviä ! :)

Jyväleipä

Olen jotenkin taas hurahtanut leivontaan ja varsinkin leivän tekemiseen. Yksi erityisen motivoivista syistä on se että täällä leipä on suhteellisen kallista - varsinkin semmoinen josta me pidämme eli monivilja. Niinpä saalistelin sitten arkistojen kätköistä tämän jyväleivän ohjeen ja täytyy sanoa että en ollut muistanut kuinka hyvää omatekemä leipä oikein onkaan :)

Jyväleipä

5 dl maitoa, vettä tai piimää
30 g tuoretta hiivaa tai 1 pss kuivahiivaa
1 -2 tl suolaa
1 rkl siirapia
1 dl jyviä, siemeniä
(1 dl kaurahiutaleita)
10 - 12 dl hiivaleipäjauhoja / kokojyväjauhoja
1/2 dl sulatettua margariinia tai öljyä

Lämmitä neste hiivalle sopivaksi (kädenlämpöinen normihiivalle, reilusti lämmin kuivahiivalle). Lisää lämpimään nesteeseen hiiva, suola, siirappi, siemenet ja osa jauhoista. Sekoita tasaiseksi ja anna seisoskella lämpimässä n. 10 minuuttia. Neste muutuu selkeästi tukevammaksi hiivan ansiosta. Lisää loput jauhot osissa, alusta ja lisää öljy/margariini. Itse jätän taikinan tahmean oloiseksi sillä olen huomannut että jos vaivaan sen sormista irtoavaksi tulee leivästä turhan tiivistä.
Anna kohota kaksinkertaiseksi (n. 30 - 45 min) kaikessa rauhassa.
Vaivaa taikina nopeasti jauhotetulla alustalla poistaaksesi ilmakuplat. Muotoile haluamasi mallisiksi ja kokoisiksi leiviksi (itse teen kaksi pötkylää joista syntyy muhevan ranskanleivän kokoisia leipiä uunissa). Kohota taas rauhassa lämpimässä pulleiksi (n. 15 - 30 min), viiltele pinta ja voitele vedellä rapsakan kuoren aikaansaamiseksi.
Paista 200 asteessan. 45 minuuttia
Jäähdytä ilman liinaa - kuori säilyy rapsakkana!

Meillä mieskin sanoi että onpas tämä..onpas tämä ihan kuin kaupasta ostettua...Olikait siinä kohteliaisuus jossain ... ;)

ps. jos joku tunnistaa ohjeen omakseen tai tietää mistä ohje löytyy niin kerrothan reilusti, itse olen sen aikoinaan kirjannut pieneen muistikirjaani katsomatta tarkemmin mistä sen otin...

Meidän iisakinkirkko... seuraava projekti: Uusi Seelanti

Joskus tuntuu oikeasti että melekoinen Iisakin kirkko on tämä meidän elämä. Se ei valmiiksi tule ei sitten millään - toisaalta tuleeko se elämä lopulta kellään nyt ihan niin valmiiksi kuin rouva "perfecto" tahtoisi - mutta silti, saiskos yhden kerran sen "tervetuloa valmiiseen pöytään"...

Edetty:
4 maata vuodessa (mukaanlukien se lähtömaa, se piste A josta matka lähti reilu vuosi sitten..)
3 pakkausta ja purkua vuodessa
4 suurta lentokonematkaa omaisuuden kanssa

Ostettu:
4 uutta paistinpannua (no yksi piti ostaa kaksi kertaa kun eka kerralla ei ihan onnistunut)
3 kertaa ostetetut keittiövälineet, purkit ja purnukat, lautaset, lusikat, mukit, haarukat, lasit, vuoat, keittimet ja paahtimet, atulat ja kulhot...

Menetetty:
kamera
kannettava tietokone
hermot ja päreet useampaan otteeseen mennen tullen ja lingotessa

Edessä:
- Se oikea talvi johon ei olla varauduttu muuten kuin älykkäästi edellisestä maasta tuolloin tarvituin välipitkiksin ja -paidoin
- Kesävaatteet joita ei tarvita puoleen vuoteen pakattuna niihin samoihin matkalaukkuihin joissa ne mukana tänne tulivat ja mietintä siitä miten säilöä tavarat niin ettei ne homehdu tässä meri-ilmastossa (ja Oceanian insinööritaidon täydellisyydessä...)
- Pienen mökkimme varustaminen vuodenaikoihin (tänä aamuna jo hengitys huurusi mukavasti...) - rouva "perfecto" on käärimässä hihoja mm. tiivistämisen suhteen. Kuinka vaikeaa se muka voi olla??
- Auton varustaminen talveen tyyliin Suomi.. (niin siis se töpseli, että onko siinä autossa sisällä se töpseli sitä lämmitintä varten?)
-Syyssiivous pihassa (lue: jos nyt ees tuon nurmikon sais lyhennettyä jotenkin ja jollakin aikaa eli sais nyt ees aikaiseksi sen..)
-Boorihapon hommaaminen tietynlaisten ökkömölliäisten tuhoamiseksi..jaiks!(kuinkahan paljon sitä saa kertalinttuulla ostettua apteekista ilman että alkavat kysellä?)

..jaa että miksi niin monet ostot? kas, yhdet seilaa maailmanmeriä kohteeseen aiempi, mutta tuskin löytävät koskaan perille osoitteeseen nykyinen. Siksipä piti jälleen ostaa kaikki uusiksi. Todettiin että kerran ollaan tätä maailman taloutta sponsoroitu jo useampaan otteeseen, nyt ei osteta kuin ne pakolliset, nekin halvimmat ja yksinkertaisimmat (näppärät muoviset lautaset! eivät säry myöskään myrskyissä..). Kun on kuin kutsuisi karmaa, kun asettuu yhteen paikkaan, laittaa kodiksi tai ainakin semmoiseksi että melkein voi kodiksi sanoa tulee nopanheitto ja matka eteenpäin. Matkalaukut kainaloon ja menoksi..

Koira matkaa pidempää kaavaa kohti uutta kotia - käyden maissa joissa kumpikaan meistä ei ole käynyt! Tällä hetkellä prinsessa poseeraa Kaliforniassa, kauniissa pienessä talossa yhdessä aivan ihanien kasvattivanhempien kanssa jotka ottivat hänet huomaansa siksi aikaa että saamme luvat kuntoon täällä päässä. Että voi sekin olla sitten monimutkaista..yhden koiran tuominen tänne Down Underin alle...


Iisakinkirkko on siis meidän elämä, meidän koti joka ei tunnu löytyvän ihan helpolla. Jylhistä vuorista vaihdettiin sitten uskomattoman kauniisiin saariin, mereen ja lampaisiin.
En valita en, siirtyminen pölystä ja melusta hiljaisuuteen ja raikkaaseen merituuleen tulee tarpeeseen. Ei sitä kuitenkaan ole koskaan valmis aloittamaan uudelleen ihan jatkuvalla syötöllä, että tasaisin väliajoin lähdetään pisteestä nolla (tai miinus) eikä ole hajuakaan mitä sitten tapahtuu.

Pitikin kakarana miettiä miten mukava ois elää matkalaukkuelämää....sitä saa mitä tilaa! Jotenkin sitä on muka niin valmis tähän "kierrä lähtöruudun kautta..taas" -menoon että sitä näillä ikävuosilla edelleen lähtee sumeilematta uuteen suuntaan - sitten iskee se krapula ja ahdistus että mitä nyt? Eikä siihen auta salmiakit eikä maitolasilliset...ei siinä auta kuin kaivaa se suomalainen sisu tuolta sielusta ja alkaa vaan taapertaa vaan etiäpäin sitä sorvia kantaen ja luottaen siihen vanhaan sananlaskuun jota on kotoa kuullut monasti..

"Asioilla on taipumus järjestyä"

..niin myös todennäköisesti tällä Iisakin kirkolla...

onneksi on kuitenkin ne rakkaat jotka kädestä pitävät hengessä ja materiassa, halki tyvenen ja myrskyn. Kyllä tämä tästä taas lähtee...

Luumuja...

Olen koukussa luumuihin - Sunsweetin niihin tahmeisiin makeisiin tummiin nappeihin joita voi ostaa kaupasta, valmiiksi pakattuna rasioihin, joiden avaamisesta kuuluu lähes se Pringlesille tutunomainen "plop" ja jotka syö melkein kerralla. Ainakin minä syön! Eikait siinä mitään pahaa ole, parempi vaihtoehtohan se on kuin suklaa tai/ja toffeekarkit tuossa pöydällä, melkein piilossa paperisessa kassissa kaiken muun keskellä.

Mies kyllä kuittaa jahka huomaa miten toffeenamitkin on taas maistuneet - ARGH! Ei pitäisi ostaa mitään hyvää kotiin kun menee ihan mussuttamiseksi , varsinkin jos on tekemässä hommia tässä tietokoneen äärellä! Käsi pussiin, käsi suuhun, käsi pussiin, käsi suuhun..you know the drill :S Ja sitten rankaistaan aamusella taas uudella treenisarjalla tästäkin synnistä.

Ostettiin vastapainoksi sitten terveellisiä herkkuja - noiden luumujen lisäksi nyt pöytää koristavat makeat vihreät rypäleet, terttu banaaneja ja pussillinen omenoita. Tarkoitus olisi jatkaa tätä hyvää elämää sitten noiden voimilla. Eipä sillä että kaapissa ei olisi iso levy appelsiinisuklaata terveisin anoppi ja keittiönkaapissa pari kiloa tummaakin tummempaa suklaata ihan vaan "leipomista varten". Toisinaan tämä hyvän elämän viettäminen on oikeasti melkoista taistelua - onneksi on tuo toinen tuossa vieressä välillä edes hillitsemässä ja välillä sitten hillitsemisen vastuu on taas tässä toisella pallilla.

En tiedä onko tuo hyvyksien mussuttaminen sitten stressitekijöistäkin riippuvainen vai voiko piiloutua palkitsemisen taa? Appivanhemmat tulivat nimittäin nyt toistaiseksi tänne (tämä siis se stressitekijä) ja viimeistelin taas yhden diplomikurssin (se palkitseminen - kuin Pavlovin koira ikäänsä..). Mutta jos molemmissa on siis tuloksena jatkuva suun liike jauhamisen tyylillä ja haahuilu kaapilta toiselle tyyliin "Mä tahdon jotain hyvää"..niin eipä tuo vallan hyvältä näytä. Kuinka paljon voi ihminen syödä hedelmiä taltuttaakseen sokerinhimon? Montako kiloa uppoaa sisuksiin ennenkuin sokerin tuska katoaa? Ei uskoisi että allekirjoittanut pystyi olemaan namitta useamman päivän putkeen ja äärimmäisen niukalla namilla kuukausia?!?!?! Nyt voisin kyllä anoa sinne Fazerille tai Pandalle töihin - onhan se urbaanilegenda kuitenkin että siellä saa sitten syödä linjalta niin paljon kuin napa vetää...

Taidan huokaisten avata tuon rusinalaatikon ja mussuttaa vaihteeksi niitä - etten syö kaikkia luumuja nyt kun mies on oppinut niistä tykkäämään :S

Gajar halva eli porkkanajälkkäri intialaisittain!

Momojen jälkeen oli aika taas tehdä jotain makeaa kun tämä meidän terveellinen elämäntapa on nyt lähenyt kertakaikkiaan käsistä - tarkoitan että yritämme vähentää sekä rasvaa että sokeria ruokavaliosta lähinnä tuon miehen salitreenauksen yhteydessä.

Mutta iski taas ihan kamala sokerintuska ja jotain oli saatava. Koska suklaa on pannassa (höh!) eikä keksejäkään ole tullut tehtyä pitkiin aikoihin, löysin itseni roikkumasta jääkaapin ovessa ja tuskailemassa tyylillä "eikö-meillä-ole-mitään-hyvää". Sitten huomasin pussillisen porkkanoita ja muistin muutamaan otteeseen kokeilemani intialaisen porkkanajälkiruoan reseptin.  Joten eikun raastinrauta esille ja paistinpannu hellalle! Jälkiruoka ei ole ehkä sieltä terveellisemmästä päästä koska siinä käytetään voita ja sokeria, mutta hyvillä mielin itselleni kuitenkin hymisin että parempi tämä kuin se suklaa....

Ohje on suht suurelle määrälle porkkanaraastetta mutta kuten tiedämme, määrä katoaa silmissä paistamisen yhteydessä joten ei kannata kauhistua (tämä määrä riittää 4 - 6 hengelle). Tästä tulee jälkiruokaa parille päivälle ellei sitten iske ihan kamala addiktio ja televisiota katsellessa lusikoi vahingossa koko satsin kerralla (tämäkin on todistettu). Eipä ehditty kuvaa ottaa tästä satsista, meni sen verran nopsaan mutta seuraava tulee tehtyä varmaan parin päivän sisällä joten lisään sitten kuvia :)

Gajar halva  
1,5 kg porkkanoita raastettuna
150 g voita (määrää voi vähentää halutessaan mutta ei voi jättää pois tai vaihtaa öljyyn)
n. 7 dl maitoa (voi käyttää rasvatonta ja laktoositonta...)
125 g sokeria (määrää voi jälleen vähentää oman maun mukaan...)
10 kokonaista kaardemummaa tai 1 tl kaardemumman siemeniä
(kanelia)
rouhittuja pähkinöitä, rusinoita tai sultanoita maun mukaan

(kuva: www.hydhotel.com)

Sulata voi pannulla ja lisää porkkanaraaste. Paista raastetta rauhallisella lämmöllä n. 15 - 20 minuuttia kunnes raaste on kokonaan pehmennyt ja saanut vähän väriä. Lisää sokeri, kardemumma ja pari desiä maitoa, anna höyrystyä pois sekoitellen rauhallisesti. Lisää taas maitoa ja sekoittele. Tarkoitus on että raaste imee itseensä maitoa, maidon vesiosuus höyrystyy pois ja maitosokeri jää pannuun. Tämä vaihe kestää pidempään eli n. 20-30 minuuttia rauhallisella tulella. Tuloksena on massa joka lastalla sekoitellen "seuraa" lastaa eli on aika tanakkaa ja tahmean oloista. Kun kaikki maito on höyrystynyt kaada seos jäähtymään laakealle vadille tai lautaselle - HUOM! seos on todella kuumaa sokerin vuoksi joten ole varovainen. Päälle voi ripotella rouhittuja pähkinöitä, rusinoita tai sultanoita :) Kun seos on jäähtynyt voit alkaa nautiskelemaan - jälkiruokaa voi syödä sekä lämpimänä että kylmänä.

Jostain syystä tämä sopii todella hyvin vanijajäätelön seuraksi :D..

Ensimmäiset momot!

Elämä kulkee omaa verkkaista vauhtiaan nepalilaisittain päivästä toiseen joten pakkohan sitä on jotain jännitystä taas kehitellä :) Kerran tuo keittiö on enemmänkin ollut taas  minun aluettani niin ajattelin että tartutaan nyt kunnon haasteesen ja tehdään momoja!

Momothan ovat taikinanyyttejä (engl. dumplings), jotka joko höyrytetään tai paistetaan öljyssä. Samanlaisia löytyy eri mallisina varmasti pitkin Aasiaa, mutta nämä paikalliset ovat joko puolikuita tai sitten pieniä hassuja pyörylöitä. Momoilla on täällä kultti- ja kulttuuriruoan maine, nepalilaiset syövät niitä lähes päivittäin jolleivat syö dhaal bhaatia (riisiä, linssikastiketta ja kasviksia). Mieheni söisi molempia mainittuja ruokia vaikka joka päivä kaksin käsin, mutta tuo ylenmääräinen riisin syönti ei oikein minulle sovi - eikä hänellekään. Itse jaksoin tuota dhaal bhaatia kaksi viikkoa putkeen jonka jälkeen luovutin kun alkoi tuntua että tulee korvista ja pelkkä tuoksukin aiheutti pahoinvoinnin aallon - ei siis "makeaa" mahantäydeltä ...

Vähän kyllä hirvitti kun olemme miehemme kanssa ainoat tässä huushollissa jotka eivät momoja osaa valmistaa suoralta kädeltä - sukulaisilta momojen teko onnistuu kyllä, onhan kyseessä jokaiselle tuttu juttu, vähän niinkuin meillä karjalanpiirakat (ja samalla tavalla, jos niitä ei kotona tehdä usein niin mitenkäs niitä osaisi tehdä?). Yritin vihjailla että vähän voisin ottaa sukulaisilta apuja ja esimerkkiä vastaan lähinnä teknisesti, mutta löysin itseni kuitenkin ihan yksikseni momotaikinan ja täytteen edestä. Mies tsemppasi kyllä vieressä parhaansa mukaan mutta kun eivät kuulema sormet taivu ihan momojen tekemiseen (lue: kun en mie osaa niin..) jäi tuki ja kannustus siis henkiselle tolalle. Kuulema momot eivät näyttäneet siltä miltä kaupasta ostetut mutta kovasti hän niitä silti ihaili... heh.

Momojen valmistukseen löytyy ohjeita netistä jos sun vaikka kuin monta, videoita Youtubesta tuli kateltua toisella silmällä mutta totesin että parempi vaan lähteä itse yrittämään ja kun on kerran eka kerta niin paljon saa anteeksi ;) Tässä siis ohjetta niille jotka saattavat aiheesta kiinnostua. Määrästä tulee ainakin 50 momoa riippuen tietenkin koosta. Täytteenä on meillä jauhettua vesipuhvelia eli tämä on nyt lihansyöjien versio. Kasvisversioon siis voi käyttää mitä tahansa kasviksia mielensä mukaan  - muistathan tehdä kasviksista pientä kuutiota tai suikaletta, tarkoitus on että täyte kypsyy samalla kuin takinakin. Mausteet ovat alkuperäisen ohjeen mukaan mutta niitähän voi sitten oman maun mukaan muutella ;)  (kuvat puuttuvat sillä eihän meidän kamerassa sitten akkua ollut edellisen keikan jäljiltä lainkaan... seuraavalta kerralta sitten paikataan.. siihen asti kuva siis googletettu)

Momo taikina:
750 g jauhoja (vehnäjauhot on paras vaihtoehto)
1 rkl öljyä
250 g vettä
ripaus suolaa

* Yhdistä aineet kulhossa ja vaivaa taikinaa kunnes on silkoista eikä tartu enää käteen. Jauhoja voi lisätä tarvittaessa tai vähentää, riippuu jauhojen koostumuksesta.
* Peitä liinalla ja anna tasaantua n. puoli tuntia

* Vaivaa taikinaa pöydällä ennen kuin aloitat momojen tekemisen. 

 (kuva otettu Googlesta; www.tasteoftibet.net/momo.html)

Momojen täyte:
600 g jauhelihaa
125 g kuutioitua sipulia
125 g hienonnettua korianteria
1 tl hienonnettua tuoretta inkivääriä
1/2 tl Szhechwan pippuria (chiliä tai vastaavaa)
1/2 tl kurkumaa
1 tl kuminaa (jeeraa)
1 tl kuivattua korianteria
1 tl musta pippuria rouheena
3 tuoretta chilipippuria hienonnettuna (voi jättää myös pois)
2 rkl (kirkastettua) voita
Suolaa maun mukaan

* Sekoita täytteen ainekset yhteen ja anna seisoa jääkaapissa maustumassa puolisen tuntia tai enemmän.

Momojen tekeminen:
* Vaivaa taikinaa työpöydällä ennen aloittamista
* Ota taikinasta osa, kaulitse se mahdollisimman ohueksi levyksi ja ota juomalasilla taikinasta pyörylöitä.
* Nappaa pyörylä vasempaan kämmeneen ja ota täytettä teelusikallinen. Aseta täyte keskelle taikinapyörylää ja nappaa kääntää taikina puoliksi (puolikuuksi).
* Nyt sitten se kinkkisin vaihe; tarkoitus on että oikean käden sormilla nypistelet nyt takinan reunat yhteen tiiviisti ja nätisti - tämä on tärkeä vaihe, ei niinkään ulkonäöllisesti vaan että taikinanyytti pysyy kiinni höyrytyksen ajan. Taikina on ohutta joten varo ettei tässä vaiheessa nyytti repeä!
* Huom! Taikina kuivahtaa aika nopsaan eli kannattaa olla ripeä. Taikinanyyttejä EI kannata laittaa kostutetun kankaan alle sillä ne alkavat turvota ja taikina muuttuu tahmeaksi käsitellä nimimerkillä pitihän sitäkin kokeilla.
* Aseta taikinanyytit lävikköön kuumenevan veden ylle kattilaan rypytetty reuna ylöspäin - huom! vesi ei saa koskettaa kiehuessaan nyyttejä. Ja sitten kansi päälle. Nyytit ovat yleensä valmiita (näin tuoreina) 10-15 minuutin kunnon höyrytyksen jälkeen!

Itse en ole suuri momojen ystävä ollut sillä takinakuori on yleensä ollut aivan liian paksu minun makuuni mutta näistä tuli yllättävän hyviä. Ulkonäöllisesti momoillani ei nyt kyllä voitettu momojen missikisoja kuten kuvassa olevilla mutta hälläköväliä - pääasia että maistuvat hyvältä ;)

Momoja voi syödä joko alkuperäisen nepalilaisen tomaattikastikkeen (achar) kera, tzatzikin (tai nepalilaisittain raitan) tai vaikkapa chilikastikkeen kera, ihan miten kukakin tykkää. Mie söin ihan perinteisen sweet chili saucen ja ketsupin kera - ei huono;)

Känkkäränkkäpäivä..

Joskus on känkkäränkkä päivä...nyt sais Alatalon Mikko laulaa kitaransa ja sinisten lasiensa kanssa tuolla nurkassa siitä pienestä akasta joka känkkää pitkin päivää. Onneksi olen oppinut varoittamaan miestä känkkäränkkäpäivästä heti aamusta niin tietää pysytellä käsivälillä eikä piruile huumorin vuoksi ihan vaan huvikseen. Ja rinsessakin känkkäränkkää ihan vaan seuran vuoksi ettei vaan mikään menis kohilleen heti vaan rassais sitä päreenvarapärettä sitten ihan porukalla.

Kun joskus vaan känkättää - herääkö sitä sitten siltä väärältä puolen sänkyä, sukat väärissä jaloissa ja paitakin menee aamusta heti väärin päälle - tai sitten rinsessa on paidan kiikuttanut salaisimpaan soppeensa ja sen perässä kontataan sitten sängyn alle tukka pystyssä. Vai onko se unihiekka ollut sepeliä ja ikkuna jäänyt jossain auki että harakat on pään sisälle päässeet nokkimaan niin että ärsytyshermo on ihan sykkyrällä ja raivotauti siellä sykkyrän sisällä. Vai onko se sisäinen lapsi sitten taas herännyt ja sitä saa sitten halia ihan urakalla ? En tiiä en, mutta tänään on pippurinmakuinen känkkäränkkäpäivä...

Mutku mä tahon -päivät on siis kamalia. Sitä on kuin viisivuotias, jumppaamassa käsiään ja tamppaamassa jalkojaan lattiaan ilmaisten omaa "tahtoaan" , vänisee ja värnyää kun elämä on *niin* kaameeta. On onneksi sen verran iso (??)  jo ettei oikeasti tuota tee - livenä tuossa olohuoneen lattialla - mutta pään sisällä sitäkin enemmän, huutaen kovaan ääneen....

Nyt tahtoo vaan känkätä että mie tahon sen hiustenleikkuun nythetitänään koska se jo melkein luvattiin enkä vasta huomenna! Ja mie tahon sen suklaan nythetitässä enkä sitten huomenna kun mennään kaupoille samalla! Tai että mie tahon että joku muu joskus jossain universumin kolkassa tekee sen ruoan sillon kun mie tahon että mie voin joskus tahtoa vaan maata sohvalla peiton alla ja kattoa videoita  - koska mie vaan tahon! Ja mie tahon että sitä tätä ja tuota ...ja vielä sekin tuohon päälle...kuin ois se markkinoiden helppo-heikki huutamassa että "ja jos otat niin laitan vielä kaupan päälle tämän..ja tämän..ja tämän..."...

Että voikin lapsettaa ja tahottaa niin vietävästi...onneksi on aikuinen ja voi mennä potkimaan nurkan taa kivijalkaa ...

Ollaan rohkeita...

Meillä ukkostaa jo toista päivää. Heräsin toissayönä siihen että paukahti ja kovaa ulkona ja rinsessa heräsi vartioimaan haukkumalla. Siinä sitten tukka pystyssä ja silmät ummessa hiippailin koiraa kohti pimeässä ja yritin hyssytellä ettei tässä nyt mitään hätää ole. Tämä oli nimittäin rinsessan ensimmäinen kokemus ukkosesta koko elämänsä aikana. Tänään luin sitten lehdestä että mikä oli kun paukahti - oli sitten ukkonen iskenyt kaupungilla ikivanhaan temppeliin ja jyrännyt siihen neljä kunnon reikää niin että nyt sitten ihmetellään että mitä tapahtuu - mureneeko temppeli itsekseen vai pitäskö korjata?

Minullahan on ukkosia takana useampi mutten silti ole päässyt sen kanssa millään lailla sinuiksi. Eli joo, edelleen inhoan öisiä ukkosia, heräämistä salamointiin ja jyrinään ja päivisinkin pakenen sohvan perimmäiseen nurkkaan ja pistän verhot kiinni, vedän kaikki vempaimet sähköpistokkeista ja suljen ikkunat - aivan niinkuin jossain infomainoksessa joskus kehotettiin. Mielelläni myös neuvon muita näistä ukkosen vaaroista lapsuuden ja nuoruuden kauhutarinoiden innoittamana. Niinpä niin, ei taida enää kovin paljoa noita ukkosia sisälle oikeasti tulla? Ei voi silti mitään - kun asuu täällä jossa ei tunneta ukkosenjohdattimia ja muutenkin sähköistys on miten sattuu niin välistä vähän jännittää myrskyjen aikana...

Mutta on helppo olla rohkea kun on pienempi joka pelkää. Kummasti sitä kokoaan itsensä ja yrittää saada toisen rauhottumaan - olemalla isompi ja vanhempi (kaikissa merkityksissä) saa itselleen rohkeutta edes hipun verran kohdata semmoisetkin asiat jotka itseä hirvittää.

Vaikka aikamoisia jänishousuja me rinsessan kanssa ollaan öisillä pisuretkillä. Hänellä kun on tapana sitten pelotella minua pysähtymällä tuijottamaan jotain pimeää nurkkaa muristen niskakarvat pystyssä tai sitten menee nenä ekana nurkalle tuijottamaan takapihaa ja alkaa raivokkaasti haukkua. Siinä sitten "mamman" tossut alkaa liikkua tehokkaasti ulko-ovea ja sen takana lämpimänä valaistua turvaa kun ääni kimeänä jännityksestä huutelen rinsessaa seuraamaan. Että ollaan siinä rohkeita kun rinsessa lietsoo "mamman" mielikuvituksen hurjaan laukkaan ....

Vaan olen minä ollut rohkea muutenkin - rohkeasti kävin taistoon "talven" paljastamaa kuivaa nurmikkoa pelastamaan, jota valitettavasti rinsessan yölliset ja päivälliset pisuretket ovat jonkin verran kärventäneet, eikä tuota pihaa ole taidettu nurmikon osalta hoitaa vuosiin, sen verran heikolla tolalla on tuo laikukas ja surullisen näköinen ruskeaksi virunut matto. Innolla olen parina iltapäivänä, auringon käännyttyä enemmän syrjälleen kastellut tuota pihaa joko letkulla tai sitten ihan manuaalisesti sankosta pienemmällä lipolla vettä annellen (joo, sanotaanko näin että tuo kehittää sitä kärsivällisyyttä). Itselleni todistelen että kyllä se *vähäsen* paremmalta näyttää nyt...

Ja nyt sitä vettä viimein tosiaan tulee sitten taivahan täydeltä niin ei tarvitse sitä hommaa itse tehdä. Jos vaan keksis vielä että miten tuon rusketuksen sais nurmesta pois ilman kokonaan uuden laittamista -siinä vois mennä nimittäin tässä kommuunissa sormi suuhun noin alkuunsa. Eipä sillä, mies ihmettelee että mitä mie sen nurmen kanssa riehun ja saapastelen idästä länteen ja pohjosesta etelään kun ei sen niin ole väliä. Höh, vai ei ole väliä?! No onhan sillä väliä! Mie tykkään tuosta puutarhanhoidosta vaikken olekaan mikään pro siinä. Ajattelin että tänä keväänä nyt laitan sitten tosissaan ne salaatit ja muut kasvamaan miehen valmistuttamiin laatikoihin kun syksyllä sato jäi vähän surulliseksi (välistä unohtu kastelu, välistä oli vähän turhan kylmä öisin etc. eli oli vielä kehittelyasteella). Sen kun keksis vielä että miten tänne sais sitä kotimaan mehevää mustaa multaa ikuisen savimaan tilalle?! Siinä kasvas jo tomaatti jos toinenkin ;)

Että rohkeasti ollaan nyt rohkeita ainakin muutamalla saralla - giddiyap!

Hedelmäiset skonssit

Mie olen päättänyt taas paneutua - kaiken muun ohessa, kuten yleensäkin jottei tekeminen loppuisi - takaisin keittiön ihmeelliseen maailmaan. Vähän niinkuin palaisin taas pikaruoan parista tuntitolkulla kypsytettyihin pataruokiin:) Skonssit ovat jälleen palanneet aamupalalistalle, osin siitä syystä tänään että leipä loppui eilen eikä kukaan ole viitsinyt käydä kaupasta hakemassa:) Tänään herkuteltiin oikein hotelliaamiais-tyylillä; paistettuja munia, makkaroita, skonsseja ja kuumaa kaakaota. Aijai, kevätauringon alla oli ihana syödä rauhassa aamiaista :)

Tässä siis ihana, helppo ja nopea ohje piristämään aamua:

Hedelmäiset skonssit (2:lle)

50g jauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
1 rkl sokeria
25 g kuivattuja hedelmiä
(karpalot, mustikat...etc. meillä käytetään kuivattua mangoa)
1 muna (rakenne rikottu)
50 ml maitoa
voita paistamiseen

Yhdistä voita lukuunottamatta kaikki ainekset ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Taikinasta tulee aika tanakan oloista varsinkin jos se seisoo hetken mutta ei huolta, se on ok. Sulata voi pannulla ja lisää ruokalusikallisia taikinaa (2-3 pannun koosta riippuen) pannulle. Paista n. 1 minuutti per puoli kauniin ruskeaksi (suosittelen mietoa lämpöä, varsinkin jos paistat öljyä käyttäen, tulee pannusta yllättävän kuuma nopeasti). Kun taikina alkaa kuplia yläpinnalta, on aika kääntää skonssi ja paistaa toinen puoli :) Tarjoile lämpiminä hunajan kera (meillä menee lisäksi voisulan kanssa, tulee mukavan suolaisen makeita). Taikina riittää n. 6 skonssiin, tai enempään jos teet pienempiä.

Vaihtoehto:  Stilton-juustoiset skonssit
Vaihda sokerin ja hedelmien tilalle 40 g murusteltua juustoa / juustoraastetta (Stilton), kaksi hienoksi hakattua kevätsipulia (yhdistä jauhojen kera, ennen munaa ja maitoa). Tarjoile voin kera.

(Lähde: 200 meals for two; all colour cookbook)

Helmeä on helmikuu..

Tai ainakin helmikuun eka päivä - tänään saapui nimittäin pitkään odotettu ja kaivattu paketti Suomesta! :) Salmiakkia ja kotipaikan sanomalehtiä sekä naistenlehti (hurraa!), villasukkia ja kynsikkäitä, lumenea ja se odotettu ja pelätty tenttikirja ja muuta ihanaa pientä! Salmiakkia olen syönyt nyt säästellen tuosta "silmäsalmiakki"-pussista, ehkä yhden tunnissa, hitaasti nauttien - ensimmäistä kertaa sitten 10 kuukauteen! Ja vaikka talvi onkin kohta ohi, tulevat nuo villasukat edelleen hyvään käyttöön. Saati kalenterit..

Täällä ei nimittäin myydä semmoisia kalentereita joihin olen tottunut. Ovat enemmän semmoisia päiväkirjoja kuin taskupokkareita. Onneksi äiti laittoi paketissa mukana kaksi seinäkalenteria - niillä pärjätään kummasti siihen asti kun jostain taiotaan oikeat kalenterit mukana kuljetettavaksi. Ja vaikka täällä päivät menevätkin samaa rataa niin että huomasin itsekin olleeni viikkopöllö - luulin sunnuntaita maanantaiksi ja vasta oikeana tiistaina tajusin tuonkin - kaipaa sitä kummasti jonkinlaista osoitusta ajankulusta...muutakin kuin tietokoneen kalenterin.

Viikonloppu meni siis ihmetellessä horistontissa avautuvaa Himalajaa, 400 kilometriä vuoria jonossa vasemmalta oikealle! Kuvia otettiin luonnollisesti sitten joka suunnasta ja kyllä siellä sitten se Mt. Everestkin näkyy, jossain ...edelleen on hieman hämärää mikä se niistä tarkalleen ottaen on, sillä aamulla käytiin kyllä tornissa jossa oli suuntaviitta,että siittä vaan kuvaamaan ja kiikaroimaan, mutta oli kylmä ja nälkä, mentiin syömään eikä muistettu mennä takas torniin...mikä lie dementia!

Niin ja rinsessa - sehän sitten päätti olla oikea enkeli ja käyttäytyi parhaansa mukaan niin että ihmiset jopa luulivat häntä hyvin koulutetuksi! Alkumatkasta kävi pieni vahinko kun jännitti liikaa autossa - siinä sitten pysähdyttiin ensimmäisen tunnin jälkeen pesemään penkinpäälystä oksennuksesta. Ja rinsessaa nolotti ja hävetti kamalasti. Takaisin tullessa hän jo asiantuntevasti heittäytyi kyljelleen ja pisti silmät kiinni! No kaiken oppii kun aikaa antaa - onneksi nyt nuo automatkat sitten sujuvat ehkä jo paremmin ettei tarvitse peittojen lisäksi suuremmin noita pyyhkeitä varata.

Damanista laskeuduttiin mutkaista vuorenrinnettä suhteellisen reipasta kyytiä alaspäin kohti alankoja ja Chitwania. Mainittakoon että vuorenrinnettä tullaan siis serpentiini-tietä ja mieheni ajoi suhteellisen lujaa - siinä nieleskeli sekä rouva että koira takapenkillä sappinesteitä ja hengitteli vuoriston raikasta ilmaa. Oli kuin ois huvipuiston laitteissa taas ollut - ei vanhan tasapainoaisti enää toimi niinkuin nuorena.. Damanissa oli kylmä - kylmempää kuin Kathmandussa eli arveltiin että mennään ainakin nollassa asteessa. Luonnollisestikaan meidän tuurilla hotellissa ei toiminut lämmitys vaan turvauduttiin sitten kuumavesipulloihin - niitä halittiin urakalla läpi yön. Ravintolassakin istuttiin terassilämmittimen alla ja silti oli kylmä. Mutta ei valiteta - ruoka oli hyvää ja sitä riitti! Onneksi varasin enemmänkin vaatetta mukaan joskin hanskat ja pipot jäi sitten dementiassa kotio..pärjättiin siis suht hyvin ja ollaan jo totuttu nukkumaan lämpökerrastot päällä sujuvasti.

Alangolla oli jo täysi kevät menossa, aurinko paistoi ja pellot olivat vihreällä oraalla! Kun vuoristossa saatiin pakata kaikki mahdolliset kerrastot ja paidat päällä, päästyämme Chitwaniin olisi pärjännyt t-paidalla ja sandaaleilla! Näin se vaan menee, jos Suomi on pitkä maa jossa etelässä on plussalla ja pohjoisessa mennään miinuksella, niin sama on täällä. Takaisin Kathmanduun tultiin illalla ja todettiin että kylmää on edelleen...

Vaan seuraava aamu tuotti jo iloisen yllätyksen - kun tähän asti on ollut huuruisen kylmää yhdeksään, alkoi aurinko lämmittää jo kahdeksan aikaan ja iltapäivästä oli suorastaan lämmintä istua auringossa! Ehkä se kevät sittenkin tulee pian tänne :) Ainakin linnut sirkuttavat aamusta jo pirteinä ja kisailevat kevättä rinnassa pitkin pihamaata. Tänään rinsessa saalisti muurahaisia auringossa, laiskasti maaten mahallaan ja tökkien kuonolla poloisia... Ehkäpä siis talven selkä on taittunut!

Mutta hyvältä näyttää, helmikuu...tammikuu jätti jälkeensä kaipuun lämpimään ja vaikka aurinko paistoikin, ei se saanut unohtamaan että alkuillasta pitkälle aamuun on kylmää. Sähköjä edelleen säännöstellään mutta onneksi on varaparistot ja aurinkopaneelit. Vaikka kyllä tuo kylmä vesi on tutuksi tullut - siinä herää kummasti kun aamusella kipin kapin pistää vaatetta päälle ja kirmaa jääkylmään veskiin ja lämpimästä suihkusta saa vaan haaveilla ennenkuin kello on x ja aurinkopaneelit tai sähkölämmitys toimii, kumpi vaan ehtii ekana! Kaikkeen tottuu kummasti - vaikka en sano ettenkö tahtoisi seistä kuumassa suihkussa pidempään joka kerta kun tuon ylellisyyden saan ... ja elää sitä hieman likaisella tukallakin, ei se ole niin nöpön nuukaa ;) Tammikuu oli muutenkin ikävä - itse olin kipeänä joululta alkaen ja sitten perheessä tuli muutakin sairautta ja vaivaa. Ehkä tämä kevät tästä saa kaiken paremmaksi - ainakin terveyden suhteen :) Ainakin helmikuu alkaa niin helmenä että ihan hirvittää! Toivottavasti en nyt jinksaa tätä kuuta kehumalla yhtä päivää liikaa...

Ensimmäiselle viikolle on myös asetettu tehtävä - edes se yksi; olen vakaasti päättänyt aloittaa nepalin kielen opiskelun ohjatusti kun ei tuosta itseopiskelusta oikein tule mitään. Ja harmittaahan se kun ei voi jutella edes lasten kanssa kun ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Miekin vaan kehittelin lausetta "mero chaina nepali" jolla yritin selittää etten puhu nepalia. Lauseestahan puuttuu kokonaan siis verbi puhua, mutta kas, sitä kun en tiedä...vielä :) Joten jahka mies palajaa taas työmatkalta niin pääsen varaamaan itselleni opiskelutunteja.... niin ja tuo tenttikirja..voi olla että sen lukeminen siirtyy hieman ;) akateeminen vapaus ja niin edelleen....

Keväistä helmikuun ensimmäistä !

Että pitääkin...

.. antaa pirun itsestään nousta ja sitten pistää oma ja toisen mieli mustaksi, päästää peto irti ja huutaa kuuta hirviönä. Ei sillä että täysin syytön toinenkaan olisi, mutta että miksi pitää olla sen sananlaskun mukainen nainen :

#Nainen on sekoitus intiaania, koiraa ja arkeologia. Jos se ei ole sotajalalla, niin se haukkuu tai kaivelee menneitä#

Argh, onhan tuo totta ja huvittavaakin toisinaan - nyt justiinsa kun ei vaan naurata. Kun sitä miettii että millon kasvaa järki ja vastuu itse kunkin päähän, että ei taistele vastaan vaan edes joskus oikeasti yrittäs ja olis niinko ihmiset ikään. Ja kun ei voi syyttää vaan toista, on se vastuu itekin otettava vaikka ei haluaisi - vaikka välillä tahtoisi että kerrankin saisi vapautuksen.

Ja ihan vastaikään kun sai taas yritettyä olla se aikuinen ja hengittää ennenkuin räjähtää, ni ei... sitä taas antoi ennemmin sytyslangan lyhetä ja unohti hengittää. Edelleen siis pitää harjoitella, hokea mantraa ja löytää sisäinen jing-jang sekä feng shui. Että muistaisi olla elämättä pyöreässä huoneessa jossa nurkat on vain omassa päässä.

Ollaan me silti, ehkä/näillä näkymin/oletettavasti, lähdössä viikonlopuksi pois kaupungista. Ehkä se tekee meille hyvää - ottaa etäisyyttä tästä kommuunista ja samoista jutuista, kokeilla jotain uutta eikä aina vaan rassata tietokonetta ja hypätä keittiön ja sohvan väliä. Jos saatas vaikka rauhanpiippu ja valkoinen lippu aikaan menomatkalla, että tulomatkalla ois sitten ees sormet yhdessä - kosketusetäisyydellä....

Ne 7 paljastusta ...

Voihan ihku ja ihanuus - sain jo nyt tunnustuksen Ylvalta blogistani! Kiitos ja kumarrus, sanotaanko näin että sattui oikein sopivaan kulmaan tätä maailmanlaitaa juuri tuona päivänä:)

Tunnustuksen saajan tulee siis laittaa seitsemän tosiasiaa itsestään postaukseen ja lähettää sen jälkeen tunnustus jälleen viidelletoista muulle bloggaajalle. Jälkimmäinen on minulla vielä hakusessa, olenhan ihan uusi bloggaaja mutta hetikun saan tutustuttua jo valitsemiini blogeihin (ja listahan kasvaa koko ajan..) lupaan ja vannon laittavani tunnustuksen etiäpäin :)

Niin ja ne minun seitsemän tunnustusta....

1. Mainitsemani Fitness -ohjaaja (eli Aerobics Instructor and Personal Trainer Certificate) on tähän mennessä virallisesti neljäs, epävirallisesti viides  "ammattitutkintoni" tähän ikään mennessä - jos siis sertifikaatit lasketaan mukaan ammattitutkintoihin... se viides (tai siis aikajanalla ööh..toinen) on melkein valmis, jos vaan tekis näytöt...ja portfolion...Suomessa...joku vuosi...

2. Eli tästä voidaan päätellä että olen ikuinen opiskelija ja itseni etsijä (eli mikä minusta tuleekaan isona?); varsinkin yliopiston puolella, jossa olen aloittanut jälleen uuden ainekokonaisuuden perusopinnot, huolimatta siitä että edellisetkin aineopinnot odottavat yhä jatkamista...

3. Mistä taas voidaan päätellä että minulla on huono keskittymiskyky mikäli aihe on tylsä. Ei auta vaikka kyseessä olisi vain yksi osio joka puuduttaa - se saa motivaation laskemaan sitten koko ainekokonaisuuden suhteen mikä taas siirtää opintoihin osallistumista ja tenttejä hamaan tulevaisuuteen...

4. Mikä ei tarkoita sitä etteikö minulla olisi kuitenkaan kärsivällisyyttä opiskella lainkaan loppuun asti tai etten tuntisi huonoa omaatuntoa siitä että opinnot (tai mikä tahansa muu asia) jäävät kesken tai eivät vain etene aikataulussa. Olen järkeillyt tämän niin että koska elämä ei nyt kuitenkaan ole näistä vapaaehtoisista opinnoista kiinni niin ehtiihän sitä sitten myöhemmin taas tuota motivaatiota kartuttaa. Joskin sitten ruoskin itseäni tasaisesti näistä tekemättömistä asioista...

5. Olen perfektionisti itseni suhteen - mikä on siis ristiriidassa noiden opintomotivaatioiden suhteen. Tai ehkä ei sittenkään, kaipa voin sanoa että en näe järkeä tehdä puolivillaisesti asioita vain siksi että ne pitää tehdä ja jos minua ei kiinnosta. Kadonneen motivaation etsintä juontaa tällä logiikalla siis perfektionismista tehdä ne opinnot sitten kerralla kunnolla.

6. Minulla oli paha addiktio kaikenlaisiin kauneudenhoitotuotteisiin - veskin peilikaappi pursuili erilaisia voiteita, seerumeita ja ihonhoitotuotteita. Sitten iski minimalismi ja nyt mennään kahdella naamarasvalla ja yhdellä silmänympärysvoiteella. Se hyvä puoli minimalismista on että peilikaappiin mahtuu sitten muutakin - saati että matkailu on huomattavasti helpompaa. Liekö tämäkin nyt sitten sitä perfektionismia?

7. Rakastan takkeja...ja laukkuja...katselen kaupassa aina näitä, en niinkään kenkiä tai alusvaatteita kuten naiset (ilmeisesti) yleensä tekevät. Toisaalta muutto maailman toiselle laidalle sai tuossakin aikaan minimalismin - nyttemmin minulla on vain kaksi käsilaukkua (joista toisen osti mies syntymäpäivälahjaksi) ja kolme takkia... aiemmin taisi olla kymmenkunta molempia :) Toisaalta tarvitsen vielä nahkatakin ja yhden käsilaukun, semmoisen vähän pienemmän ja "rokimman"...mutta onneksi vielä mennään näillä mitä on. 

Josta tulikin mieleen ihan muuta asiaa. Mietin tässä, sillä Suomessahan mennään vielä kuitenkin talven kourissa kevättä odotellen, että onko sitä mahdollista saada aikaan kevätväsymys maassa jossa sinällään ei ole talvea? Tai no on täällä talvi, lämpötila menee lähelle nollaa öisin ja päivisin jäädään tuohon +17 ..osissa maata satoi luntakin. Mutta siis aurinkohan täällä on paistanut lähes joka päivä eli valoa on. Silti koko perhe on väsynyt ja tahtoo vain nukkua. Koirakin koisaa enemmän kuin koskaan vaikka ulkona auringossa alkaa olla jo tosi lämmintä. Notta onko se mahdollista - että kevätväsymys ei johdukaan valon lisääntymisestä? 

Mene ja tiedä sitten. Itse totesin vain että pitäisi pitä suu kiinni näistä edistysaskeleista koiran kanssa, taas mennään nimittäin yhdellä yöulkoilulla vaikka pitkän aikaa oltiin jo siinä uskossa että saadaankin nukkua koko yö aamuun asti ilman että rinsessa herättää jalat ristissä pyytämään ulos. Nyt on siis rouva maailmanmatkaaja noussut tukka pystyssä puoli kahdelta parina yönä viemään unisen koiranpennun pihalle, kun mies kääntää  kylkeä ja jatkaa nukkumista. Siksi tuo kevätväsymys pohdituttaa - kun ennen mies nousi ja mie jäin peiton alle. Joskaan en nukkunut - kun mies pistää aina täyden valaistuksen huoneeseen mennen tullen minun kompuroidessa samassa tilanteessa pilkkopimeässä. Mikälie Batman-näkö sitten apuna minulla?

Eli aika väsynyttä porukkaa täällä tänään - eilen leivottiin taas suklaakakkua, sitä herkullista juuri. Ennenkuin otettiin muutaman tunnin tirsat ja herättiin alkuillasta puolipökerryksissä.

Tänään ajattelin viimein paneutua yliopiston luentoihin - katselin ja tulostelin jo materiaalitkin valmiiksi ja suunnitelmissa olisi sitten tutustua vielä tällä viikolla Yhdysvaltojen suurlähetystön kirjastoon jotta saisi vaikka lähdeaineistoa tuohon positiopaperiin (lue: pitkä essee valitusta aiheesta...ohjeistus tuo pahasti mieleen ammattirkokeakoulun opinnäytetyön..voi itku :S ). Jos ottaa tuon seikkailuna niin ei tunnu niin ahdistavalta...

Koska sitten voi hyvällä omalla tunnolla - jos vain suunnitelmat pitävät eikä mitään maata mullistavaa tapahdu - suunnata viikonlopuksi pois kaupungista katsomaan oikein kunnolla tuota vuorijonoa tuossa nurkalla... ;)

Keskiviikko on aina keskellä viikkoa ja viikko siis taipumassa paremmalle puolelle. Ihanaa keskiviikkoa siis lukijalle! :)

Ihana Suklaakakku!

Tämä ohje on Kinuskikissalta (www.kinuskikissa.fi) ja käytössä lähes viikoittain meidän perheessä. Suklaan määrä meillä vaihtelee kun ei ole tuota vaakaa käytössä, joten arvioidusti  - ja suklaanhimon mukaan - olen laittanut tuota suklaata. Ainoa ongelma, jos suklaata laittaa ihan valtoimenaan, on että suklaan sulaessa taikinasta tulee löysempää ja sen kypsyminen kestää pidempään - jopa tunnin! Eli kuten Kinuskikissa huomauttaa, kakun kypsyys on syytä tarkistaa hammastikulla!
Muutaman kerran olen onnistunut tekemään tästä kakusta enemmänkin puddingia tai se on jäänyt osittain raa'aksi (tarkistuksista huolimatta). Joten kuten vanha sananlasku sanoo "ahneella on...":D  Jahka taas teen tuon kakun, otan sitten kuvan tähän mukaan :)

80 g tummaa suklaata

2 ½ dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

2 rkl kaakaojauhetta

175 g voita tai margariinia

2 dl sokeria

2 munaa

1 dl kermaa

Rouhi suklaa esim. leipäveitsellä tai tehosekoittimessa. Yhdistä kuivat aineet keskenään. Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa munat joukkoon yksitellen. Lisää kuivat aineet muutamassa erässä vuorotellen kerman kanssa. Sekoita joukkoon lopuksi suklaarouhe.

Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan (tilavuus 1 ½ l). Paista 175 asteessa 35-40 min. Suojaa foliolla, kun pinta on saanut hieman väriä. Huom: testaa kakun kypsyys esimerkiksi cocktail-tikulla. Joillakin paistoaika on ollut pidempikin.

Kuvan kakku tehty eilen ja se jäi epähuomiossa keittiön pöydälle yöksi (peitettynä). Onneksi täällä ei ole nyt lämmintä eli ei pahemmin kärsinyt mutta valelin kaiken varalta het aamusta tilkalla appelsiinimehua. Siksi tuo kultainen sävy kakun pinnalla. Kakku jäi myös hieman kosteaksi joten siitä syystä osa pohjasta tarttui kumotessa tuohon vahapaperiin. Hyvää on silti! :) NAM!

No kylläpä taas ahistaa...

Ei pitäs ahistaa, oli sen verran ihana viikonloppu. Tai ainakin tuo lauantai kun käytiin melkein (!!) tapana olevasti hieronnassa ja kasvohoidossa (jälkimmäinen siis naispuoliselle vaan). Taidettiin vihdoin löytää semmoinen paikka johon kannattaa rahat ja aika laittaa, osasivat kyllä niin makoisasti hieroa kaikki lihakset ja naamakin sai semmoisen vatkauksen että johan posket rusotti. Kuulema suorastaan hehkuin käsittelyn jäljiltä ja mies siinä sitten ajatteli ääneen että jos vaikka jonkun vuoden harrastaa tasaiseen noita hoitoja niin sitähän näyttää sitten viisi vuotta nuoremmalta... eikä puhunut itestään. ARGH! Että onko sitä sitten rupsahtanut jo tähän ikään niin että pitäs näyttää sen viisi vuotta nuoremmalta? Mutta onneksi ahistus ei ehtinyt kasvaa kun tuonkin pyyhkäisi sitten jäätelöannos mielestä.

Yritetään nimittäin tehdä yhdessäkin jotain. Mies menee melkolailla töiden ja harrasteiden kanssa - puuhaa muiden "äijien" kanssa noita painoja punnertaa sillon kun eivät pelaa sulista tai häviä töiden perässä portista ulos. Pidemmän päälle se vähän ahistaa näin "kotirouvana". Eipä sillä, ollaanhan me sitten tietenkin yhteisesti sohvaperunoita iltaisin elokuvien äärellä ja hoidetaan ostokset yhdessä sulassa sovussa. Mutta jotenkin se ei vaan riitä...tulee semmoinen olo että sitä on jotenkin eriytymässä toisesta ja tarvitaan  niitä "meidän" juttuja eikä vaan "minun". Liekö tuo hanimuuni sitten menossa ohi, kun tuolta tuntuu?

Ainahan se balanssi pitää kuitenkin olla. Ei aina ole kivaa ja ihanaa. Ja yleensä meillä ärräillään sitten typeristä jutuista. Niinkuin sitten eilen - että kun mies halusi pelata tietokonepeliä ja mie en sitten ihan jaksanut hakata nappuloita jatkuvalla syötöllä, kun en nyt ihan jaksa noita tietokonepelejä rassata kuitenkaan tuntitolkulla. Ja sitten piti ottaa aikalisää kun kävi ahistaan..

- että minkä takia se hammastahnatuubi pitää jättää aukinaisena tuohon lavuaarin reunalle
- ja että minkä takia ei vessapaperirullaa voi vaihtaa kun paperi loppuu
- ja että onko se niin vaikeaa hoitaa ihan itse omat vitamiinit ja lääkkeet ajallaan
- ja jos etsii sen kätösen ihan itse ja laittaa ne omat vaatteet sitten naulakkoon eikä levittele pitkin ja poikin
- kun sitten pitää huutaa koiralle kun se reuhoo niiden sukkien ja takkien kanssa pitkin ja poikin
- niin että onko tässä nyt äitinä sitten kaikille....

mutta enpähän sanonut ääneen... että kun ahisti - että kuinka osaakin olla! Kunhan jupisin sitten omissa oloissani ja korjasin paitaa johon koira on naskalihampaillaan jättänyt jäljet vetämällä langat ties miten solmulle. Ja sekin ahisti. Ja kun olin aikani sitä sitten siellä räpeltänyt ja hengitellyt, niin sittenhän tuo ahistus taas helpotti. Sen verran kait sitä on oppinut ettei vallan heti ala rähistä vaikka ahistaa vaan että ottaa sitä aikaa hengittää ja sitten nätisti sanoo. Ettei tule turhaa ärräilyä kun ne on kuitenkin asioita vaan. Mutta on se vaan kumma, miten pitääkin sitten ahistaa..

Mutta sainpahan ainakin revittyä itsestäni taas muutaman opiskelujutun ja tehtyä yhden virallisen "tentin" joten nyt voin sitten ainakin sanoa olevani ihan sertifioitu Fitness ohjaaja(kin). Saapahan sitten ainakin näytettyä että jotain on opittukin eikä oltua vaan koiran puruluu :) Nyt sitten pystyy taas keskittymään kahteen muuhun "titteliin"..ihan vaan aikansa kuluksi...ettei ahista.

Kun vaikka joskus on kai tervettä olla pipo kireällä niin sekin alkaa ahistamaan, että minkä takia pitääkin kiristellä hampaita ja rassata hermoja ihan jonniin joutavien takia. Kun pitäs kuitenkin olla aikuinen - vaikka sekin joskus ahistaa. Onneksi sentään tänään on lämpimämpi päivä, eikä ahista niin paljon... joten taidan ottaa nyt sitten tapojeni mukaisesti palan suklaata ...ettei vaan ahista ihan heti :D

Niin siis se meidän rinsessa...

Se rinsessa joka on syönyt minun kädet pienillä naskaleillaan verille "ihan vaan vahingossa" ja repii kaikki paperit tuhannen päreiksi jos vaan kiinni saa, riehuu  ja riekkuu pitkin ja poikin jonkun kenkä suussa vain vaihtaakseen sen uuteen leluun joka saa taas kyytiä.. Se on meidän rinsessa.

Se rinsessa joka kylmänä joulukuun yönä, viikkoa ennen jouluaattoa vaelsi hädissään Kathmandun kadulla mieheni auton eteen. Ja vaikka justiinsa oltiin puhuttu, että vaikka miten haluttas koira ottaa, niin parempi ettei justiinsa nyt - niin minkäs teet, neiti oli valintansa tehnyt ja miehen sydän suli. Koppasi pienen rääpäleen takakontiin ja toi kotio jossa mie sitten ruokin ja pistin poloisen nukkumaan kuvassa näkyvään pahvilaatikkoon... (ko. pahvilaatikko on nykyisin aivan liian pieni ja enemmän tai vähemmän "päreinä" rinsessan leikkien jäljiltä).

Tässä kuvassa rinsessa oli jo saanut lihaa luiden päälle muutama viikko saapumisen jälkeen, mutta saapuessaan oli oikea "riepupetteri" kirppuineen peleineen. Seuraavana päivänä vietiin eläinlääkärille, oli rinsessalla painoa poloiset 1,5 kg - mahtui puolikkaaseeen kylpyvatiin kyyhöttämään. Lääkäri päätteli että neiti oli justiinsa ehkä 8 viikkoa vanha eli juuri emon vieroittama, aliravittu kuten kaikki katukoirat ja niin sekarotuinen kuin vaan olla ja voi. Myöhemmin olemme päätelleet että rinsessa on labradorinnoutajan ja terrierin rakkauden hedelmä näön ja luonteen puolesta - mene ja tiedä sitten mimmoinen riähkä tästä vielä kasvaa.

Vaan on fiksu tämä rinsessa ollut aina - semmoinen "katufiksu". Ei niinkään ymmärtänyt aluksi ihmisen puhetta, ei yhtään, mutta jotenkin itse keksi alle kahteen viikkoon että sisälle ei pissitä vaan pyydetään ulos ja että kaikki talon portaat mennään alas ja ylös ihan ite (vaikka "mamma" ja "daddy" kyllä ennemmin tahtos kantaa). Ja että ruokakuppi on hyvä juttu vaikka varikset aina varastaakin ruoan jos sitä ei piilota (eli nakinpalat yms. jemmataan sitten pieniin kuoppiin ja nurkkiin ihan vaan kaiken varalta - ja että "mamma" sitten kaivelee ne siivotessaan sieltä sohvatyynyjen välistä..). Ja että oma peti on oikeasti ihan oma jossa saa olla rauhassa ja jossa voi riehua ihan miten vaan. Ja että autossa pääsee etupenkille "mamman" syliin ja voi jutella koko matkan omien ihmisten kanssa.

Niin ja tämä meidän risessa tosiaan juttelee. Pitää elämää enemmän kuin aiemmat koiratuttavuudet ja kieli on lähempänä kissoja kuin koiria. Mutta väliäkö tuolla, kyllä maailmaan ääntä mahtuu ja mikäs siinä kun juttu luistaa - vaikka keskellä yötä :) Onneksi nykyään tuo nukkuminen on jo vahva 7 tuntia yössä joten saadaan nukuttua mekin käämittömät ja päreettömät illan päätteeksi ihan kunnolla.

Ja mie puhun rinsessalle suomea..tai enemmänkin savoa. Ehkä se on vaan niin että suomenkieli on yksi tehokkaimmista ja värikkäimmistä komennuskielistä - oli se sitten koira tai ihminen jota komentaa ;) Ei se usko kun sanotaan että "NO"..mutta kun tiuskaisee että "EI" ja joskus vähän korahtaa niitä ärräily-sanoja niin neiti kattoo pää kallellaan ja korvat pystyssä että juu-juu "mamma" enhän mie nyt purekaan... ja sitten nauraa koirannaurua päälle, heilauttaa häntäänsä ja hyökkää lahkeeseen kiinni :)

Kuukautta myöhemmin rinsessa the täystuho painaa nyt reilut 5 kg ja juoksuttaa "mammaa" sitten ihan kunnolla ja riehuu ihan niinko ennennii:) Tuleepahan tuota hyötyliikuntaa harjoitettua ihan aamusta asti portaita ravatessa ylös ja alas ja päreitä sekä varapäreitä kulutettua kun rinsessalta lähtee mopo käpälästä. Ja sitten menee hermo ja päre sekä "mammalta" että "daddyltä"... ja lopulta kaikki mököttää omissa nurkissaan.

Että on se rinsessa vaan niin ihana kuitenkin vaikka välillä lähteekin järki meiltä ihmisiltä. Joskin täytyy myöntää että en malta odottaa sitä päivää kun rinsessa oppii sanan "EI" ilman kymmenettä toistoa ja "Ei Pure" on ymmärryksessä heti, lähes selkäytimessä - ja että rinsessa on rauhallinen, luotettava ja tasapainoinen aikuinen koira. Vaikka epäilenkin että tuota on turha odottaa.... se kun taas nauraa tuolta viltiltään lattialta koirannaurua päin naamaa ennenko kääntää kylkensä ja ottaa pienet päikkärit - että taas jaksaa....

Ja mie huokaisen helpotuksesta hetkeksi ....

Kultturellista eroa

Kyl maar se on niin että vaikka sitä aattelee samanikäisten (noh, about samanikäisten) olevan suht samanlaisia missä sitten ikinä onkaan, niin eihän se niinkään ihan ole. Toisaalta taas sukupuolten eroavaisuudet kulttuurillisesti eivät taidakaan olla niin kamalan suuria ;)

Meillä oli eilen kaveribileet - jos niitä nyt tässä iässä semmoiseksi voi kutsua. Miehen kaverit vaimoineen tuli meille "pelaileen ja syömään" - enemmän se sitten oli "pelailua ja viiniä"...miekin sitten otin jopa yhden lasillisen valkkaria (edelleenkään ei ole erityisen maittavaa) ja pienen siemaisun punkkua (sama laulu tästäkin) ihan vaan seuran vuoksi, joskin tuntui, että tikanheiton ja tietokonepelien keskellä pulloja näytti tyhjenevän sitten enemmänkin - kunnon suomimallia a la Nepal toimittajina nepalilaiset.

Siinä missä miehet sitten harjoittivat tuota ruumiinkulttuuria edellämainituilla tavoilla (tämä on sitä kansainvälistä yhteneväistä kulttuuria ;)), me naiset sitten istuimme sohvalla tutustuen toisiimme. Tämä oli vasta toinen kerta meille naisille kun oltiin porukalla jossain joten pientä hakemistahan se jutunjuureen pääsy oli - mitä nyt juoruttiin perhe-elämästä ja työstä, ja tietenkin yhden perheen pieni miehenalku aiheutti puhetta sitten enemmän. Sitä että mimmoista on kun on ensimmäinen lapsi ja miten toisaalla ei sitten niitä lapsia haluta lainkaan.  Pakenin välillä tuota hurlumheitä ja kansainvälistä sekamelskaa sitten koiran kanssa pihalle ja keittiöön kokkaamaan.

Näissä kokoontumisissa sitä huomaa miten pitäisi aina osata tuota paikallista kieltä - kyllähän vieraat englantia puhuvat sujuvastikin mutta enemmän tykkäävät sitten omalla kielellään höpötellä ja kun ovat nepalilaisia niin juttua piisaa sitten tauotta tuntitolkulla. Ja vaikka sanan sieltä ja toisen täältä ymmärtääkin ja jonkin verran voi päätellä, on sitä auttamattomasti ulkona kaikista jutuista. Ja olenhan mie yrittänyt tuota kieltä oppia, vaan kun on semmoinen kielitieteen ihme tämä kieli etten kyllä tiedä miten tuon ikinä oppii - ei ainakaan itsenäisesti :S Mutta ainakin toinen vaimoista jo lupautui opettamaan kieltä - se jolla on se vauva - eli oisiko nyt sitten ihan tuosta aikuisesta seurasta puutetta ? :)

Suomityylillä myös ruokaa oli varattu enemmänkin, vaan vieraat sitten olivatkin vähäruokaisia eikä hampurilaisia ja broiskun siipiä uponnutkaan sitten miehen laskelmien mukaan - nyt ei sitten tarvitse miettiä että "Mitä tänään syötäisiin" ;) Mikä sinällään on aina hyvä asia rantun miehen ja helposti ruokalistaan kyllästyvän naisen taloudessa! On se vaan kumma miten pitää yrittää aina "keksiä" jotain uutta ruokaa kun alkaa se sama lista ahdistamaan eivätkä ihan kaikki paikalliset sapuskat ole omaan mieleen vaikka kuinka on yrittänyt.

Ja niin, niistä eroavaisuuksista. Nepalilaiset ovat aikalailla suorasukaista porukkaa - jopa enemmän kuin suomalaiset. Hei, itsestä tuntuu joskus että suomalaisetkin, alkukankeudesta päästyään, ovat melkoisen roisia porukkaa. Se joka on erimieltä - saa olla erimieltä ;) Mutt siis näistä alkuasukkaista; välistä tuntuu että siinä ei paljon mietitä toisen tunteita eikä tilannetta kun paukastaan sanoa suoraan, pilaillaan toisen kustannuksella aika karustikin ja ollaan muutenkin enemmän avoimia asioista kuin mihin itse olen tottunut. Toisaalta taas suomityylin vitsit, sarkasmi ja tietynlainen hyväntahtoinen vinoilu ei mene nepalilaisille jakeluun - saati että menet ja vihjaat jotain?! Siinä saa vastaansa vain suuria hämmentyneitä katseita ja tilanne muuttuu vaivaantuneeksi. Ja jos erehdyt mainitsemaan että "kun te nyt olette vieraana meillä.." otetaan se lähes loukkauksena kun nyt tässä ollaan "ystäviä" samantien ... Siinä sitä sitten onkin sumplaamista kun on tottunut että vieraat ei tiskaa eikä kokkaa ja ystäviä ei heti olla kaikkien kanssa tuosta vaan. Eli turha odottaa semmoista meininkiä kuin suomalaisilla on, notta ollaan vieraskoreita ja tutustutaan vähän kerrassaan - täällä ollaan samantien yhtä perhettä! Tuossa onkin sitten työsarkaa hieman sulkeutuneemmalle suominaiselle tottua paikalliseen tapaan olla ja elellä.

Mutta eiköhän tästä taas selvitä - onneksi ei tarvitse kuitenkaan *selvitä* eilisistä viineistä ;) Pientä sopeutumista ja viilaamistahan tämä on, yhteisen kielen ja ymmärryksen löytämistä ja tutustumista - saati tuon huumorintajun tajuamista. Ei se aina vaan niin helppoa ole ja välistä saa olla kieli keskellä suuta ja miettiä mielessään että "ehkä tuota ei nyt tarkoitettu tähän suuntaan kuitenkaan loukkaukseski..." Mene ja tiedä - vain kokemalla oppii ja jos menee syteen ja saveen niin sitten mietitään uudelleen.

Uudenvuoden aloitus...

On se vaan semmoinen juttu että jos sitä uutta elämää ei aloita syksyllä, sen aloittaa näin Tammikuussa. Joskaan viime aikoina elämä ei ole alkanut kumpanakaan - enemmänkin keskellä kevättä, kun vielä ilma on hyinen mutta aurinko antaa jo aavistuksen lämmöstä...

Pari vuotta sitten suunnittelin näihin aikoihin tehokkaasti irtiottoa Suomen keväästä kohti Euroopan maisemia ihan yksikseni - seuraavana vuonna olinkin jo pakannut laukkuni jättääkseni kotomaan ja suunnatakseni kauaksi Aasiaan oman rakkaan luo..ja tänä keväänä ollaan sitten kukonaskel taas lähempänä Eurooppaa, mutta silti kovin kaukana - ainakin äiteen mielestä ;)

Nepalissa on talvi - tammikuu on "kylmä" vaikka näin suomalaisena ei pitäisi vinkua lainkaan näistä parin asteen aamuista jotka lämpenevät keväiseen pariinkymmeneen jos hyvin käy. Mutta silti sitä vinkuu kun on niin kylmä! Välihousut, villasukat, useampi paita, huppari etc. samaanaikaan päällä - joskus iltaisin myös unohtuvat täkin alla päälle... no eikait siinä, se karasee! Onneksi hommattiin tuo patteri tuonne makariin että ei nyt ihan huurussa olla aamusella. Ja niin, täällähän ei talot ole sitten suomimallilla rakennettu vaan hohkavat kylmyyttä kiviseinineen - tai ainakin tämä talo :S

Ja jotta nyt päästään kunnolla tunnelmaan niin vesivajetta taas kerran kärvistellään - kun monsuunit loppuu syksyllä alkaa vedestä tulla pula kun joet ja kaivot ehtyy. Nyt sitten säännöstellään samaan tahtiin kuin valtio säännöstelee sähköä - joskin tuota jälkimmäistä ollaan sitten opeteltu lukemaan kalenterista jo aikaa sitten. Kyllä se kummasti tuo 11 tuntia päivässä ilman sähköä menee kun on generaattorit ja invertterit paikkaamassa pahinta vajetta. Tahti sitten tihenee kevään edetessä joten kerrankin sitä oikein odottaa että sateet tulisivat! Kumma homma miten näkökulmat muuttuu - se mikä ennen harmitti oisi nyt tervetullutta!

Vaan ei piä valittaa - helepompaa tämä on kuin aikoinaan isovanhemmilla ja sitä iäkkäämmällä sukupolvella oli, onpahan aikaa oikeasti miettiä mikä on tärkeää ja mikä ei - ja mitä ilman tulee kummasti toimeen - joskin tuo kylmä vesi raanoista pistää nokan kippuraan ja kaihomielen päälle muistellessa jatkuvaa kuuman veden saatavuutta kotomaassa, kun sais joskus vaan seistä kuumassa (ei haaleassa) suihkussa välittämättä siitä kuinka paljon vettä kuluu... Ei oo heleppoo ei ;)

Notta alotetaas tää bloggaaminen sitten vaikka näistä lähtökohdista - takana 5 kuukautta Nepalia ja edessä vielä enemmän, joten koskaan ei tiedä mihin tässä vielä joutuu. Eli pakataas reppuun taas asenne kohilleen ja suunta kohti uutta vuotta!